"The man who can dominate a London dinner-table can dominate the world" *

Visiteerasin viime viikolla Lontoossa. Reissun alkupuoli sujui työperäisen seminaarin ja loppupuoli paikallisten ruokatuulien haistelun merkeissä.

Uusien kokemusten lisäksi taisin saada mukaani myös jonkin sortin pöpöviruksen, sillä muutama päivä on nyt mennyt vällyjen välissä niiskuttaen. Toivottavasti tämä ei ole sitä possunuhaa.


Vanhan Hyacinth Bucket-fanin mieltä lämmittivät kovasti majapaikkani vakiovarusteisiin kuuluneet Royal Doulton-mukit. Hyacinthin parempi kahvikalusto ("Royal Doulton with the hand-painted periwinkles") kun on saman porsliinivalmistajan tekosia.


Hotellissa tarjolla ollut englantilainen aamiainen oli kelvollista kamaa. Pekoni oli kevyesti savuisaa ja pikku sianlihamakkarat maukkaita. Ainoastaan black puddingia jäin kaipaamaan.

Sen sijaan tyrkyllä olleet paistetut perunat, herkkusienet ja grillitomaatit jätin kaukaloihinsa. Yhtenä aamuna kokeilin paistetun munan tilalla kokkelia, mutta se oli vetistä ja ällöä.


Retkellä tuli muisteltua kesäduuniaikoja Irlannissa ja hankittua lounaan korvikkeeksi silloin suosimani vakiosetti. Pussillinen etikkaisia perunalastuja ja muna-pekonikulmio toimivat yhä kuin junan vessa!


Vaihtelun vuoksi korvasin eräänä päivänä lounasleivän pastylla, jonka sisään Cornish Bakehousen näppärät leipurit olivat kätkeneet lanttua, naudanlihaa ja Stiltonia. Ylihyvää!

Kornin lihiksen kera rouskuttelin ehkä maailman parhaita sipsejä. Tällä Lontoon keikalla tuli myös juotua toinenkin pullollinen monikansallisen virvoitusjuomateollisuuden lahjaa minulle ja maailmalle, Diet Cherry Cokea.


Törmäsin useassa käänteessä Wasabi-ketjun sushikioskeihin. Victoria-asemalta sorruin ostamaan muutaman nökäreen. Maultaan nigirit olivat kohtuullisia, mutta auta armias sitä jätteen määrää, mitä näistä yksittäispakatuista kavereista syntyikään!


Keittokirjarintamalla onnistuin pysymään kaidalla tiellä ja hommasin ainoastaan yhden uuden opuksen (Gastropub Classics - 150 Defining Recipes), vaikka kävinkin menemässä sekaisin Books for Cooks-nimisessä puodissa.

Siellä myydään pelkästään keittokirjoja *pökr* ja putiikissa toimii myös testikeittiö, jossa koeponnistetaan päivittäin jotain reseptiä tai reseptejä valikoimassa olevista opuksista.

Tuotoksia myydään niin kauan kuin niitä riittää. Valitettavasti vierailuajankohtanani kaikki sen päivän quichet oli jo syöty.

Kaupassa järjestetään myös kokkaussessioita, joiden vetäjät ovat kokkeja ja keittokirjailijoita. Tilaisuudet ovat suosittuja eli niihin kannattaa ilmoittautua etukäteen. Tämän laitan korvan taakse seuraavaa Lontoon matkaani varten.


Kun kävin viimeksi Lontoossa noin 15 vuotta sitten, joistakin pubeista sai kotiruoan tyyppistä mättöä ja pikkusuolaista evästä. Silloin termiä gastropub ei oltu vielä keksitty.

Illastimme kollegani kanssa monessa lähteessä kehutussa gastropubissa nimeltä Anchor & Hope (36 The Cut, London SE1). Varauksia ei oteta etukäteen, joten ilmoittauduimme syömähaluisiksi paikan päällä ja jonotimme pöytää parin lagerin verran.

Olutta särpiessä oli hyvin aikaa googeltaa kuvia seinämenulta löytyneistä oudommista tykötarpeista. Nyt English lop, onglet ja skate ovat tuttuja juttuja.


Odotuksemme palkittiin, sillä ruoka oli superhyvää. Työkaveri tykkäsi alkuun ottamastaan rapudipistä ja oma bresaolani vuohenjuustokastikkeella oli niin ikään herkullista. Seuralaisen pääruokapupu tarjoiltiin piccalillyn kera, oma seitsemän tuntia haudutettu loistava lampaani kikherneiden kanssa.

Anchor & Hope oli ehdottomasti kokemisen väärti. Ruoka on reilua, punkkua juodaan sinappilasin tyyppisistä kipoista ja tunnelma on välitön. Myös hinta-laatu-suhde on kohdallaan.


Lontoon vierailun ehdottomaksi kohokohdaksi aiottu dinnerini tähdellisessä Gordon Ramsay at Claridge's-ravintolassa (Brook Street, London W1K) oli kyllä pienoinen pettymys.

Paikka toimii viiden tähden hotellin yhteydessä, joten puitteet ovat oikein viehättävät. Ruokien puolestakin alkutaival sujui suotuisissa merkeissä.

Tryffelitahnan ja tyylitellyn taramasalatan kylkiäisinä pöytään tuodut leipätikut sekä amuse-bouche parmesanvaahdolla ja hernepyreellä maustettu salaatti uusista perunoista olivat nannaa. Myös oliivileipä oli oivallista.

Mutta. Alkupalakampasimpukoiden paahdetut mantelit olivat palaneita! Jos paahtaminen on vaikeaa Kulinaarimurulassa, niin ei sitä kerpeles osata gordonilassakaan! Huomautin asiasta edeskäyvälle, joka välitti minulle paluupostissa kokin pahoittelut laadunvarmistuksen pettämisestä.

Pääruokavasikkani olikin sitten suussa sulavaa ja savustettu perunamuusi kertakaikkisen taivaallista. Jälkkäriksi valitsin kärryistä kahta sinihomejuustoa sekä vakavanhaa cheddaria. Juustot olivat jumalaisia.

Keittiön makeana tervehdyksenä pöytään saapui hurmaavaa mantelivanukasta vadelmamoussella ja shampanjavaahdolla. Mutta sitten tuli taas takapakkia.

Odotin tuloksetta espressoani saapuvaksi 20 minuuttia, jonka jälkeen viittilöin itselleni laskun. Sen maksettuani olin huonolla tuulella, mutta tilanteen pelasti Restaurant Director, joka jutteli kanssani mukavia melkoisen tovin.

Talo tarjosi myös hyvittelykahvit ja konvehteja. Lisäksi Mr. Malkov järjesti minulle audienssin manteleidenpolttajan tykö, joka pahoitteli tapahtunutta tällä kertaa henkilökohtaisesti. Siinä vaiheessa alkoi olla jo parempi mieli.

Läksiäisiksi sain vielä Malkovilta käyntikortin ja kehoituksen olla jatkossa yhteydessä suoraan häneen, mikäli tarvitsen pöytää jostain gordonilasta. Kiitos, näin tulen toimimaan :-)


Matkani viimeisenä päivänä menin sitten hieman ristiriitaisin odotuksin toiseen Ramsayn paikkaan, josta olin kyllä kuullut ennakkoon paljon hyvää. Boxwood Cafe (The Berkeley, Wilton Place, Knightsbridge, London SW1X) osoittautuikin huhujen veroiseksi ravintolaksi.

Aikataulusyistä minulla oli Boxwoodiin brunssivaraus puolilta päivin. Skippasin alkupalat ja kävin suoraan hanhenmaksa-vasikkahampurilaisen kimppuun, joka oli ehkä paras koskaan syömäni burgeri.

Hampparin kanssa oli tarjolla friteerattuja sipulirenkaita, savustetulla valkosipulilla maustettua majoneesia, salaattia sekä punasipulihilloketta, joka oli melkein yhtä hyvää kuin itse tehty. Ja tietty ranskalaisia perunoita.

Jälkiruoaksi nautiskelin erinomaista vanilja-pipari-juustokakkua ja tuoreita mansikoita. Laskussa ei ollut yhden tähden lisää, vaan syömät ja juomat kustansivat ihan järjellisen summan. Boxwoodista jäi siis hyvä maku suuhun.

* Otsikon lainaus on irkkuklassikko Oscar Wilden viisauksia. Jos minulta kysytään, niin Ramsaylla on vielä matkaa maailmanvaltiaaksi.