23. marraskuuta 2013

Panimohommia Hobartissa

Tämä matkailun aikainen raportointi on suurista aikeista huolimatta jäänyt melkoisen vähäiseksi, sillä jotenkin kummasti aika on kulunut muuhun kuin tietokoneen edessä pönöttämiseen. Which has been nice.

Edellisten Sydneyn postausten jälkeen olen ihmetellyt elämänmenoa Hobartissa ja Melbournessa päätyen kyläilemään vanhan tuttuni luo Canberraan. Kafru on suuri oluiden ystävä ja valmistaa niitä harrastuspohjalta itsekin. Visiittini kunniaksi hän oli täyttänyt varastonsa, joten viime päivinä olen saanut maisteltavikseni eri maukkaita aleja ja stouteja. Siksi tuntuu kohtalaisen luontevalta aloittaa kuulumisten päivittely turinoimalla vierailustani tasmanialaiselle panimolle.
Vuonna 1824 perustettu Cascade Brewery on Australian vanhin panimo. Se syntyi aikoinaan sahan kylkeen, kun Hobartia rakentaville janoisille duunareille piti saada juotavaa. Nyttemmin panimon omistaa olutjätti SABMiller ja tämä yrityskauppa on huolettanut paikallisia oluthöpsöjä.

Ison talon tapojen sekä tuotantoprosessien on pelätty pesiytyvän omistajanvaihdon myötä myös Cascade Breweryn toimintaan, jossa on perinteisesti totuttu tekemään oluiden valmistuksessa tarvittavat maltaatkin itse. Tällainen meininki on nykyään ihan maailmanlaajuisestikin harvinaista herkkua ja Cascade Brewery on Australian ainoa panimo, jossa ohran mallastus hoidetaan alusta loppuun omin voimin.

Perinteitä vaalitaan tavallaan myös Cascade Breweryn tuotteiden etiketeissä, joita koristaa sukupuutton kuolleen pussihukan kuva. Omaa mieltä lämmittää kovasti se tieto, että ennen toista maailmansotaa panimolla oli oma jalkapallojoukkuekin.
Cascade Breweryn jyhkeänkomean päärakennuksen takaa löytyvät alkuperäiset, hieman vaatimattomammat tuotantotilat, joita pääsee vilkuilemaan opastetuilla panimokierroksilla. Kiertokävelyjä järjestetään myös panimon tiluksille ja museoon. Maistelusessiot sisältyvät (tietenkin) kaikkiin kierroksiin.
Kierrosta, jolle osallistuin, veti säpäkkä opas nimeltä Judith, joka perehdytti meidät oluen valmistuksen eri vaiheisiin mukavan havainnollisesti. Valitettavasti panimon sisällä kamerointi oli kielletty, joten kuvaamatta jäivät muiden muassa panimon viides kauhukerros, jossa teräsritilän päällä seisoessaan ei olisi kannattanut katsoa alas (oltiin tosi korkella) sekä pakkaamon ilmoitustaululla ollut hilpeä kuvallinen infopläjäys Movemberiin osallistuvista työntekijöistä (viisi miestä, kaksi naista).
Turneen jälkeisen maistelun aloitin First Harvest-alella, jonka valmistuksessa on käytetty puristepellettien sijasta tuoretta humalaa.
Tätä hirmu hyvää olutta tehdään vuosittain pieni, rajoitettu erä. Onnekseni sitä oli vierailuni aikoihin vielä muutama annos jäljellä tynnyrin pohjalla. First Harvestissa humala maistuu miellyttävän pehmeästi olematta ollenkaan liian tymäkkä.   
Lisäksi lirpin pikkumukilliset jo aiemmin loistavaksi todettua Cascade Stoutia, joka on pähkinäisen pehmeää sekä väriskaalan täysin toisessa päässä sijaitsevaa Cascade Blonde-vehnäolutta, johon ohramallas tuo kiintoisia sävyjä. 

Jos törmäät Cascade Breweryn tuotteisiin joko Australiassa tai sen ulkopuolella, niin suosittelen lämpimästi tutustumaan niihin. Erityisesti kermainen Cascade Stout on niin kurkoa kamaa, että sitä yksilö toivoisi löytävänsä myös emämaan pitkäripaisesta.

8. marraskuuta 2013

Lumimuna väärällä maisemalla

Reissun toistaiseksi mieleenpainuvimman mahtiaterian nautin toissapäivänä Peter Gilmoren luotsaamassa ravintola Quayssa (Level 3, Overseas Passenger Terminal, The Rocks, Sydney). Se mahtui tänä vuonna vielä hintsusti maailman 50 parhaan ravintolan listalle ollen sijalla 48.

Yritin saada kuppilaan illallisvarausta, mutta se osoittautui aivan mahdottomaksi tehtäväksi. Menuja intternetistä tavatessani huomasin, että legendaarista lumimunaa on tarjolla myös lounasaikaan, joten dinner vaihtui lennossa helpommin varattavissa olevaksi lunchiksi.

Varausvahvistuksessa pahoiteltiin kovasti sitä, että ravintolan ja erään Sydneyn maamerkin välissä parkissa olevat jättiristeilijät peittävät postikorttinäköalan. Ajattelin, että enköhän minä sen kestä.
Quayn henkilökunta oli rentoa porukkaa ja meininki oli mukavan pönötyksetöntä. Sapuskoiden kamerointilupaa kysyessäni minulta tiedusteltiin, haluaisinko ehkä odotellessa selailla ravintolan nimikkokirjaa. No haluaisin.

Opuksen alkusanat oli kirjoittanut Thomas Keller ja kirjan kuvat sekä reseptiikka vetivät hiljaiseksi. Eniten ihastutti Gilmoren tapa jaotella ruoat neljään kategoriaan: The Garden, The Land, The Sea ja The Heaven. Tuolla taivaallisella osastolla olivat luonnollisestikin jälkkärit.

Kirjan hankinta omaksi kävi mielessä, mutta tiiliskiviopuksen roudaaminen ympäri Australiaa ei pienen tuumaustauon jälkeen tuntunutkaan järkevältä ajatukselta. Otin kuitenkin jemmaan kuvan hullunhyvältä kuulostavasta suklaalla maustetun black puddingin ohjeesta, josko sitä vaikka innostuisi tekemään itse.
Alkuun imailin lempidrinksuani Tom Collinsia, jonka toteutus oli moitteeton.
Amusena toimi kipollinen palmunydinsuikaleita ranskankermalla ja kipakahkolla chutneyn tyyppisellä soseella.
Voin kanssa tuli ekstrasuolaa sekä siemenleipää seesaminsiemenkuorella. Pidin käntystä, mutta en usko että leipurinatsi olisi sille täysiä pojoja antanut.
Neljästä varsinaisesta ruokalajista ensimmäinen oli savustettua wagyu-tartaria mädin, piparjuuren ja hapankerman kanssa. Ennakkoon hieman jänskätti, jyräisikö piparjuuri muut maut alleen, mutta kombinaatio osoittautui erittäin onnistuneeksi. Annoksen päällä oli kasa tavaraa, joka tottelee englanniksi nimeä milk skin - se kääntyy vähän huonosti, mutta oli hirmu hyvää.
Seuraavaksi sain syödäkseni ihan törkeän herkullisen ruoan nimeltä Sea XO, jossa reipas lautasellinen mereneläviä (muiden muassa kampasimpukkaa, yabby-rapuja, kalmaria ja scampia puolikuivattuina sekä mustekalaa) oli terästetty kipakalla XO-kastikkeella ja lähes läpinäkyvillä pancetta-siipaleilla. Ai että!
Pääruoaksi valitsin komeannimistä, haudutettua King George whitingia, joka tarjoiltiin kampasimpukkamoussen, rapuliemen sekä pavunitujen kanssa. Rakenteeltaan sekä maultaan yrjökunkkukala oli aika lähellä siikaa.
Kalan kaveriksi suositeltu tasmanialainen Moorilla Muse Riesling 2011 oli todella nappivalinta. Moorillan muistakin viineistä olen kuullut niin paljon hyvää ja kaunista, että Tasmanian turneella voisin yrittää pyörähtää tutustumassa niihin tarkemmin. 
Lounaan loppuhuipennuksesta vastasi lumimuna (lasin pinnasta näyttää heijastuvan se surullisen kuuluisa ristelyalus), joka on tuile-keksillä päällystetty munanmuotoinen haudutettu marenkipallo, jonka sisällä on jäätelöä ja joka köllöttelee granita- sekä hedelmävanukaspedillä. Siis kuka oikeasti KEKSII tällaisia asioita?

Kaikki MasterChef Australiaa seuranneet muistanevat jakson, jossa haastekisaajien piti tehdä toisinnot tästä annoksesta. Sen jakson näkemisestä lähtien olen palanut halusta päästä maistamaan lumimunaa ja tuo unelma on nyt toteutunut.
Ehjä muna lintuperspektiivistä.
Munan sisällä  on tietty keltuainen.
Tässä versiossa sisusjätski, granita ja vanukas olivat maustettu jackfruitilla. Munan muotoon tohotetun keksin rikkomisesta sai samantyyppiset kiksit kuin crème brûléen sokerikuoren kräkkäämisestä. Olipa mieletön elämys tämä jälkkäri!
Lopuksi otin vielä kupillisen espressoa, jonka kanssa minule tuotiin sievä pieni kurpitsakipollinen suklaita. Ne leipurinatsikin olisi hyväksynyt, veikkaan ma.
Ai mitäkö olisin nähnyt pöydästäni, jos ökyristeilijä ei olisi ollut siinä missä se oli? Tämän.

7. marraskuuta 2013

My kind of markkinat

Olen jo muutaman päivän ajan ihmetellyt täällä alhaalla alapuolella australialaisia asioita (niistä tarkemmin myöhemmissä postauksissa) ja yrittänyt opetella elämään ajassa, joka on Härmän kelloa 9 tuntia edellä. Toivottavasti saan rytmini tasattua pikimmiten, että loppukuukausi kuluisi mukavammin.
Toissapäivänä tein ensivisiittini Sydney Fish Marketille ja tulen ihan taatusti käymään markkinoilla vielä uudelleenkin. Paikka on liioittelematta kala- ja äyriäishöpsön taivas maan päällä.
Markkinoilla kalatukkujen kanssa asioivat jälleenmyyjät ja ravintoloitsijat. Lisäksi alueella on lukuisia kuluttaja-asiakkaille tarkoitettuja kauppoja sekä ravintoloita. Fish Marketilla on myös kokkikoulu, jonka marraskuun lopussa järjestettävälle Seafood and Bubbles-kurssille ilmoittauduin mukaan.
Ravintolatarjontaa löytyy sekä ulkopuolelta...
...että sisältä kauppahallista. Vaihtoehtojen runsaus teki lounaspaikan valinnasta äärimmäisen vaikeaa, mutta lopulta päädyin ostoksille Nicholas Seafood Tradersin tiskille, sillä heidän tarjontansa meinasi räjäyttää pään.
No oli heidän sloganinsakin melko vaikuttava. Ohessa kuvakooste Nicholas Seafood Tradersin myymistä tuotteista.
Snapper lienee suomeksi napsija?
Makrilleja.
Komean värinen redfish.
Hurjan näköinen skorpionikala on vissiin jonkin sortin simppu.
Suolattua turskaa.
Kalojen päistä voi tehdä vaikka currya.
Mätiä perhepakkauksissa.
Mustekalaosastolta löytyi mustekaloja, kalmareita ja seepioita, jotka olen oppinut tuntemaan paremmin heidän lontoonkielisillä nimillään. Vaikka syön näitä tyyppejä mitä suurimmalla halulla, en olisi välttämättä pystynyt erottamaan käsittelemätöntä cuttlefishiä squidista ilman noita lunttilappuja.
Hei, suomeksi nimeni on seepia.
Squid eli kalmari.
Sööttejä vauvamustekaloja.
Aivan yhtä söpöjä mustekala-aikuisia.
Niin kauniita!
Rapu- ja simpukkavalikoimaa tarkastellessa alkoi jo lähteä järki ja teki mieli ostaa ihan kaikkea! 
Äyriäislaarien väriloistoa.
Tiikerirapuja.
Scampeja.
Kuningasravun jalkoja, kampasimpukoita ja hummereita. Pure love.
Turban shell on minulle ihan outo simpukkakaveri.
Abalone-lootan kohdalla tuli ensimmäistä kertaa mieleen, että mitähän kaikkea tämän hallin tarjoomasta voikaan syödä hyvällä omallatunnolla. En nimittäin etsimisestäni huolimatta löytänyt Australian WWF:n sivuilta täkäläisiin oloihin sovitettua Suomen WWF:n kalaoppaan tyyppistä infopakettia kestävistä kala- ja äyriäiskannoista.
Abalonen saalistuskiintiöitä on rajoitettu sen ylikalastuksen vuoksi.
Taskuravun tyyppinen mudcrab.
Sievä sininen uimarirapu
Laatikollinen valmista äyriäissekoitusta näyttää pikavilkaisulla biojäteastialta.
Merellisten raaka-aineiden lisäksi kaupan oli myös valmista sapuskaa kertakaikkian holtittomat määrät. Täällä voisi helposti syödä itsensä hengiltä.
Meren herkkuja silmänkantamattomiin.
Näitä (ainakin) sitten seuraavalla kerralla.
Jos vitriineistä ei löydy mieluisia syömisiä, niin tiskeiltä voi noukkia haluamiaan raaka-aineita, joista sinulle kokataan paikan päällä juuri sellaista ruokaa kuin haluat.
Kokkipojat valmiusasemissa.
Sashimi on takuutuoretta.
Osterit kaikilla mausteilla.
Osterinavaaja työssään.
Runsauden pula ajoi minut vetämään lounaaksi varman päälle-meiningillä tusinan ostereita. No aika tylsää juu, mutta minkäs teet.
Kuusi Lemon Tree Sydney Rock-osteria ja saman verran Naked Pacific-ostereita muuttivat minut hetkeksi maailman onnellisimmaksi ihmiseksi.
Aion ensin mennä natustelemaan nilviäisiä terassille, mutta viileä keli ja väijyvät lokit saivat minut jäämään sisälle.
Lokkien lisäksi pihalla steppaili pitkänokkainen outolintu. Mikähän se mahtaa olla lajiltaan hän?
Dyykkaukseen tyypin nokka on kyllä erinomaisen kätevä!
Sydney Fish Marketilta saa kalojen ohella vaikka mitä muutakin, esimerkiksi hedelmiä ja vihanneksia.
Waterside Fruit Connectionissa kierrellessä pintaan nousi pienoinen kademieli siitä, että täällä päin maailmaa mangot ja avocadotkin ovat lähiruokaa.
Papaijoita ja ananaksia.
Juuri sopivan kypsiä mangoja, ostin yhden aamupalaksi.
Päärynät siisteissä riveissä.
Avocadoja ei tarvitse puristella, kauppias on ripe-tarroittanut syömävalmiit yksilöt.
Parsa ja broccolini, sesonkikamaa.
Paikallista sienisatoa.
Tuoreita manteleita ja macadamiapähkinöitä.
Mahtimehuja.
Blackwattle Delin hyllyjä en jaksanut enää syödä edes silmilläni, mutta laiskahkon skannailun perusteella sielläkin oli yhtä sun toista kiinnostavaa.
Kuppikaakkupornoa.
Hallin pääsisäänkäynnin luona oli pikkuinen härpäkemyymälä täynnä tarvikkeita, joita hetken hiplailtuasi huomaatkin tarvitsevasi kipeästi. Kuten vaikka ravunkuorinta.
Tongin ja rasautin poikineen.
Ihan mahtava mesta on Sydney Fish Market, sinne kannattaa ehdottomasti tehdä keikka jos sattuu huudeilla liikkumaan. Kätsyiten marketille pääsee Central Stationilta lähtevällä monorail-junalla, meno-paluu-lippu maksaa 6 dollaria (karvan verran yli 4 euroa). Paikka on auki joka päivä paitsi jouluna aamuseitsemästä noin kello neljään iltapäivällä.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...