Hyvää Jyväskylästä

Joulukuun alussa olin työreissulla Jyväskylässä, jonka ruokapaikoista kyselin vinkkejä kesäisen rengasmatkani jälkeen. Nyt pääsin tutustumaan Figaroon (Asemakatu 4), jota yhdessä kommenteista tuolloin suositeltiinkin.

Ravintola on ilmeisesti ollut olemassa jo pidemmän aikaa, mutta sen omistaja on vissiin vaihtunut lähimenneisyydessä. Paikan viereen rakennetaan parhaillaan viinibaaria, joka avautuu vuodenvaihteessa. Sinne siis seuraavalla Jyväskylän vierailulla!


Figarossa alkuun syömäni vuohenjuustobrulee oli maukasta ja ideana ältsin kiva. Sen kanssa tarjolla oli kirsikkatomaateista tehtyä salaattia ja mielenkiintoista basilikasorbettia.


Pääruoaksi otin pariloitua poronvasan maksaa tummalla valkoviinikastikkeella ja kirpakalla puolukkasabayonilla. Maksa oli kypsennetty juuri sopivasti vienon mediumiksi ja se maistui mielettömältä. Myös lisukkeena ollutta suppilovahverorisottoa olisi voinut syödä saavillisen.


Jälkkärilistalla oli kolmen juuston lajitelma, mutta päätin tyytyä yhteen laatuun. Kermaisen Saint Agurin kanssa siemailin ihanaa Burmesterin Colheita Portoa.

Figaro osoittautui oikein viehättäväksi ruokailupaikaksi. Kulinaarimurula suosittelee ja kiittää Jyväskylän väkeä mukavasta ravintolakokemuksesta sekä loistoseurasta!


Jyväskylästä siirryin viettämään viikonloppua pari pitäjää itään päin. Kummitytön luona perjantain "pieneksi iltapalaksi" katettiin setti juustoja, makkaroita ja oliiveja sekä erittäin suunmukaista katalonialaista valkoviiniä.


Pöydän kunkku oli Le Rustique-kiekko, jota oli lämmitetty folioon käärittynä puolisen tuntia 200-asteisessa uunissa. Leipätikuilla ääntä kohti kauhottu pehmoinen camembert oli aivan törkeän hyvää. Kiitokset kestityksestä myös Savoon!

Belgialaisia asioita

Pari viikonloppua sitten piipahdin teiniaikaisen ystäväni luona Brysselissä. Reissun tarkoituksena oli juoruta 12(!) vuoden kuulumiset ajan tasalle sekä nauttia hyvistä syömistä ja juomista. Tässä vaiheessa voinen jo todeta, että tavoitteet saavutettiin loistavasti. 

En ollut aiemmin käynyt Belgiassa, mutta maan rikkaaseen olutkulttuuriin olen tutustunut sen verran, että tiedän pitäväni lambic-oluista. Tätä hirmu hyvää gueuzea löytyi pikkuisesta kuppilasta, josta piti ostaa jotain akuutin vessakeikan vastineeksi.

Lauantaina suuntasimme St. Catherinen joulumarkkinoille (Place Sainte-Catherine), jotka oli avattu samalla viikolla. Kojuja oli pitkät rivistöt kirkolta maailmanpyörälle ja niissä myytiin ilahduttavan paljon kaikkea jännää syötävää.

Ja tietenkin myös juotavaa. Mekin hörppäsimme mukilliset glöginomaista Glühweinia.

Markkinabändin tuubansoittajallakin oli viinilasi kädessään, ettei jano päässyt keikan aikana yllättämään.

Lumoavalle quichetiskille jumituimme joksikin aikaa. Ostimme pari piiraan puolikasta seuraavan päivän aamupalaksi.

Makkarataivas.

Juustotaivas.

Etanamyyjän tarjoomukset näyttivät mahdottoman houkuttelevilta...

...mutta kallistuin kuitenkin herkuttelemaan ostereilla ja shampanjalla. Toimiva yhdistelmä, ei sille mitään mahda.

Lähtiessämme talsimaan Grand Placelle päin, vastaan tuli toinen toistaan hervottomampia vohvelikioskeja. Juuri silloin ei kuitenkaan makeahammasta kolottanut, joten nämäkin jäivät testaamatta.

Keskustakierroksen viimeinen rasti oli Manneken Pis, joka oli yllättävän pieni kaveri. Patsas oli visiittini aikaan puettu jonkinmoiseen kreikkalaiseen sotilasunivormuun (linkistä avautuvassa lehtijutussa on asusta parempi kuva).

Pissaavan pikkupojan hahmolla myydään suklaata kaikissa sateenkaaren väreissä.

Pissapoika suklaatonttuna.

Kotimatkalla pysähdyimme syömään ravintolaan nimeltä l’Esprit de Sel Brasserie (Place Jourdan 52-54) ja minä sain vihdoin simpukoita! Moules marinières ja alsacelainen Pinot Blanc maistuivat mielettömiltä.

Loppuilta menikin sitten sohvilla makoillen ja koiria rapsutellen. Kyläpaikassa on kolme komeaa koiruutta, joista höperöin ja hellyydenkipein osaa avata vierashuoneen oven ja punkea viereen kerjäämään huomiota.

Kolmikko odottaa hännät vispaten aamupalaa, kuvassa äärimmäisenä oikealla on henkilökohtainen herätyskelloni ♥

Ihmisaamiaiseksi oli edellisenä päivänä joulumarkkinoilta ostettuja quicheja. Toisen puolikkaan täytteenä oli pinaattia ja toisessa oli neljää eri juustoa. Droooool!

Piirasövereiden jälkeen läksimme tihkusadetta uhmaten kulman takana olevan Place Jourdanin sunnuntaimarkkinoille. Vihannestorilla oli normaalin punasikurin lisäksi myynnissä myön lonkeromallista tavaraa.

Hassuja keltaisia porkkanoita. Kuvassa ylävasemmalla vertailun vuoksi normiporkkanoita.

Belgiassa sienikausi jatkuu edelleen.

Miksei meilläkin myytävissä sitrushedelmissä ole lehtiä tallella? Ne näyttävät mukavilta.

Torilta olisi saanut grillattua kanaa. Tipu pakattiin pussiin yhdessä alaritsillä kypsyneiden pottujen ja sinne valuneen rasvan kanssa.

Pâtétaivas.

Tymäkän oloisia kakkuja.

Lounaan haimme pitäjän todennäköisesti kuuluisimmasta frittipaikasta, Maison Antoinesta (Place Jourdan 1).

Frites paistetaan kahdesti ja tarjoillaan paperitötteröstä erittäin reilun majoneesiplöräyksen kanssa. Majoneesin lisäksi valittavana on toistakymmentä erilaista dippiä, joita voi ostaa päälleturautuksen sijasta pienissä purkeissa.

Antoinen frittien kanssa on lupa mennä Place Jourdania reunustaviin kuppiloihin.

Rasvaisia belgianperunoita ja olutta - täydellistä dagen efter-sapuskaa!

Tuliaisiksi en jaksanut roudata konvehteja, mutta purkillisen Godivan suklaa-hasselpähkinälevitettä ostin lentokentän herkkukaupasta. Saman putiikin juustohyllystä tarttui mukaan luostarissa valmistettua Orvalia sekä lupaavasti lemuavaa Bou d'Fagnea.

Ensikokemuksn perusteella Belgia ei vaikuttanut lainkaan hullummalta maalta, sinne tulee takuulla mentyä uudelleen! Ja taas tuli lisämotivaatiota ranskan opiskeluun...

Harkittuja katkarapuja?

Joskus minuun iskee ihan käsittämätön katkarapujen himo. Tällaisia tilanteita varten olen pyrkinyt pitämään näitä pieniä vaaleanpunaisia ihmeitä varalla pakastimessa.

Himo heräsi viimeksi eilen, mutta hartaasta jenkkikaapin alaosan penkomisesta huolimatta mitään ei löytynyt! Onneksi on lähi-Siwa, mistä valkosipulisen katkarapukastikkeen tykötarpeet olivat ostettavissa.

Kaupan pakastealtaalla rapujen alkuperätietoja silmäillessäni hokasin, miksei kotona ollut jemmapussia. Olen jo jonkin aikaa kulkenut kaupoilla muassani WWF:n taskukokoinen kalaopas, jossa kylmien merialueiden katkoille näytetään keltaista valoa eli niiden käyttöä tulisi harkita.

Tällä kertaa hätä ei lukenut lakia, mutta jatkossa pitää kyllä yrittää etsiä varastoon MSC-sertifioituja katkarapuja, joita oppaassa kehoitetaan suosimaan.

Mutta onko niitä? Joki- tai täpläravuista tehtyjen pakasteiden tai säilykkeiden löytäminen on varmasti mission impossible?


Tarvitset:
180 g pakastekatkarapuja
salottisipulin
1-2 valkosipulinkynttä
nokareen voita
2 dl kermaa
valkopippuria
suolaa

Tee näin:
Sulata katkaravut.

Pilko sipuli ja valkosipuli mahdollisimman pieneksi silpuksi.

Sulata voi pannulla ja freesaa sipuleita siinä hetken verran. Lisää kerma ja kiehauta seos.

Anna soossin kiehua kasaan miedolla lämmöllä. Lisää lopuksi joukkoon sulaneet katkaravut ja anna niiden lämmetä

Mausta kastike pippurilla ja suolalla. Tarjoile soossi esimerkiksi persiljalla maustetun pitkäjyväisen riisin kanssa.

Vähän parempi ravintolakokemus

Pari päivää epäonnistuneen Dining Experiencen jälkeen sain osakseni hemmottelua koko rahan edestä ja enemmänkin. Vein ystäväni hänen "27-vuotissynttäreidensä" kunniaksi illastamaan jo aiemminkin erinomaiseksi todettuun ravintola Chef & Sommelieriin (Huvilakatu 28).

Keittiön tervehdyksenä meille tuotiin söpöjä sieni- ja etanatikkuja, jotka olivat ihan mahdottoman hyviä. Ei etanoitakaan tarvitse aina peittää juustolla ja tappaa valkosipulilla.

Alkumaljoiksi kilistelimme Vall Dolina Brut Nature Reservaa, joka toimi mukavasti ruokajuomana parin ensimmäisen ruokalajinkin kanssa. Chef & Sommelieristä saa myös paikan päällä hiilihapotettua vesijohtovettä, joka hakkaa vossit ja sanpellegrinot mennen tullen.

Aloitin menun sellerillä ja pähkinöillä, joita oli lautasella ainakin pyreenä, hyydykkeenä, friteerattuna ja rouheena. Vakaana juurisellerifanina tykkäsin tästä kovin, mutta siitä huolimatta synttäritytön ottaman Anteron kalalautasen lahnaherkut aiheuttivat pikkuriikkistä annoskateutta.

Seuraavaksi söin Raviolo di Magron, jonka täytteenä oli salottisipulia, mangoldin lehtiä Majvikistä ja omatekoista ricottaa. Ihanaa! Myös seuralainen huokaili tyytyväisenä maa-artisokka-annoksensa äärellä.

Pääruoaksi valitsin Hauhalan pakkosyöttämätöntä hanhea ja juureksia. Punajuuriviipaleella pötkötteli viipale kivipiiraa, täydellisen roseeksi kypsennetty siivu rintaa sekä koipi-reisilihoista pyöritelty pallero, joka oli täytetty lempeällä hanhenmaksamoussella ja sen jälkeen uppopaistettu. Ihan törkeän hyvä kokonaisuus!

Hanhen kaverina siemailin Blaufränkisch-rypäleistä tehtyä itävaltalaista punkkua. Seuralainen valitsi kuhansa (kuulemma parasta kuhaa, mitä hän on konsanaan syönyt) kyytipojaksi lounaisranskalaista Petit Manseng-rypäleistä valmistettua viiniä.

Chef's table-paikoiltamme oli suora näköyhteys keittiöön, jonne tulikin vilkuiltua vähän väliä. Vieruskavereitamme olivat myös juustot, joista vanha tuttu Peltolan Blue suli suuhun ja ennestään tuntemattomasta Mouhijärven Herkkujuustolan huikeasta Metsurista tuli kertamaistamisella uusi suosikki. Juustojen kera lirpimme jumalaista portviiniä.

Ennen jälkiruokaa pääsimme ihmettelemään sitruunaomenasta ja puolukkasta tehtyä sorbettia. Keskuudestamme melkein kadonnutta sitruunaomenakantaa ollaan elvyttämässä ja geenipankissa sekä silläsipulien pihassa on omenapuuntaimia kasvamassa.

Pöytää varatessani kerroin syntymäpäiväteemasta ja esitin toivomuksen yllätysjälkkäristä. Luvattu "jotain kivaa" oli aivan täydellinen yhdistelmä tummaa suklaata ja maitosuklaata eri muodoissa, kahvia sekä konjakissa marinoituja luumuja. Oih!

Suklaaunelmassa käytetty kahvi oli naapurikorttelin Kaffa Roasteryn paahtamaa shakisoa. Se on sekoitus etiopialaisista alkuperäislajikkeista ja ehdottomasti kokeilemisen väärti.

Suklaa ja shakiso otettiin Chef & Sommelierin listalle aika pian vierailumme jälkeen. Oli tosi kivaa päästä testaamaan sitä etukäteen, mutta kovasta yrityksestä huolimatta emme koko prototyyppiä jaksaneen syödä. Ja doggie bag tuli mieleen vasta ratikkapysäkillä.

Kahvien jälkeen nautimme vielä digestiiviksi fingerporilliset Finbyssä valmistettavaa Verkstrand´s Bitteriä. Jytyä kamaa!

Tiedän synttärisankarin lukevan blogiani, joten lahjan tarkkaa hintaa en voi paljastaa. Muille lukijoille vihjaan sen verran, että kolminumeroinen loppulasku alkoi ykkösellä eli laatuun nähden Chef & Sommelier on varsin kohtuuhintainen paikka.

Iso kiitos kaikista herkuista ja todella mukavasta tunnelmasta vielä tätäkin kautta Sasulle & kumppaneille! Keep up the good work!

Vähän huonompi ravintolakokemus

Marraskuun alussa minä ynnä muut elokuiset nomankävijät osallistuimme aika suurin odotuksin Dining Experience-tapahtumaan. Se järjestettiin Adams-saliin (Erottajankatu 15-17) muutaman päivän ajaksi rakennetussa pop-up-ravintolassa.

Tiloissa toimi myös Design POP UP Store. Pikkuisen haiskahti siltä, että tavaramyyntiin satsattiin enemmän kuin ruokaan, sillä lista ostettavista tavaroista löytyi menun välistäkin.


Illalliskokemusta myytiin entisen tähtikokin, kasvisruokiin erikoistuneen Jouni Törmäsen nimellä. Jounin henkilöhistoriaan voit perehtyä esimerkiksi Reseptitaivas.comin blogijutussa, jossa ratsastetaan surutta Ravintolapäivä-konseptillakin.


Kuten sanottu, odotukset olivat korkealla ja kasvismenu kiinnosti kovasti. Alkunapot (joita syödessä meidän oletettiin hiplailevan myymälässa olevia tuotteita) olivat aika herkkuja: gnoccheja, sipuli- ja paprikaleipiä sekä MUMMia.

Pöytään päästyämme alkoi odottelu. Viinipakettia aktiivisesti kaupitellut hovi ilmeisesti vetäisi rypäleen sieraimeensa, kun valitsimmekin kolmeen pekkaan pullon sancerrelaista. Viiniä tuli nimittäin parinkymmenen minuutin kuluttua, vettä vasta erikseen pyydettäessä vähän myöhemmin.


Janon lisäksi meillä oli myös huutava nälkä, joten kolmen vartin odottelun jälkeen pöytään kannetut kurpitsa-kastanjakeitot katosivat kipoista aikamoista vauhtia. Soppa oli hyvää, muttei mitenkään mullistavan erinomaista.


Sitten odoteltiin taas useampi kotvanen, ennen kuin saimme ihmeteltäväksemme pinaatti-yrtti-vuohenjuustopaistoksen kera hummuksen, punajuuri-fenkoliraasteen ja tahinisoossin. Lautaselle olleet yksittäiset elementit olivat ihan OK, mutta eivät ne oikein yhdessä toimineet.


Floppien floppi oli aterian pääruoka, Jounin kasviscouscous. Annoksen mielikuvituksellisin osuus lienee ollut couscousin haudutusnesteeseen lisätty kaneli.

Tässä vaiheessa aikaa oli kulunut reilut kaksi tuntia ja olimme menun puolivälissä. Päätimme lusia Waiting Experiencen katkeraan loppuun saakka ja pyysimme tarjoilijalta nätisti, voisimmeko saada jäljellä olevia ruokia syötäviksi hiukan nopeammassa tahdissa.


Loppupuoliskon aloitti palanen saaristolaisleipää ja viipale Vilho-juustoa puolukan ja hunajan kanssa. Vaikka Vilho onkin tolkullista juustoa, niin tämä oli aika väsynyt esitys, joka ei vaan jaksanut innostaa.


Ensimmäinen makea jälkiruoka oli hervottoman kokoinen omenalehikäinen vaniljajäätelöllä ja tyrnismetanalla. Se oli nätti, vain vähän palanut (eniten tarjoilijoita hoputtanut seurueemme jäsen sain vielä pahemmin palaneen tortun), maukas ja aivan liian iso. Yli puolet jäi syömättä.


Kakkosjälkkäri, muheva tarte au chocolade fondante, näytti säälittävältä elämää suuremman omenahässäkän jälkeen. Vaikka suklaaleivonnaisen maku oli reilusti kokoa suurempi, ei siitäkään enää ollut menun pelastajaksi. Pannukahvit jätimme suosiolla väliin.

Ikäväkseni on myönnettävä, että Jouni Törmänen Dining Experience oli suurin ruokapettymys ikinä. Olisin odottanut 148 euron menusta (plus osuuteni viinipullosta 20 euroa) edes yhtä wow-elämystä, mutta niitä en valitettavasti päässyt todistamaan.

Pääsyyllinen huonoihin fiiliksiin oli kuitenkin käsittämättömän hidas tarjoilutempo. Kun mainitsimme asiasta kyökistä salin puolella piipahtaneelle keittiömestarille, hän tuntui olevan tapahtuneesta aidosti pahoillaan. Nihkeä hovimestari sen sijaan kuittasi kritiikkimme toteamalla "Eikö teillä ollut mitään puhuttavaa toisillenne?" Kiva, kiitos, moiiii!

Noh, kokemushan se on huonokin kokemus. Seuraavaksi kerronkin sitten täysin päinvastaisenlaisesta päivällisestä...

Jaloviinahommia

Tänä vuonna en ehdi hirveästi valmistella joulueväitä, mutta pari mielenkiintoista juomaa laitoin äsken ässehtimään. Molempien kokeilujen pohjana toimii yhden tähden Jaloviina, jota myös Sheriffiksi kutsutaan.

Toisen mausteviinan olemassaolo iski kipeästi tietoisuuteeni parin viikonlopun takaisella Oulun reissulla, kun huomasin jalluvertteriä (natiivit hoi, onko tämä oikea kirjoitusasu?) mainostettavan eräässä ravitsemusliikkeessä. Harmikseni tuote oli loppunut, joten en päässyt sitä maistamaan.

Onneksi kanta-asukit ystävällisesti valistivat, että snapsin saa synnytettyä uuttamalla Jaloviinaan Werther's Original-karamelleja. Nyt kaksikymmentäkuusi kermakarkkia liukenee hissukseen noin neljään desiin viinaa ja Nuoren Wertherin Kärsimysjallu testataan joulunpyhinä.

Toisen tuunausvinkin sain Viva ciabatta-blogin leipuriherralta. Pekonijallun on IHAN PAKKO olla hyvää, sillä jos kahta loistoainesta sekoittaa keskenään, ei lopputulos voi olla läpeensä pahaa. Eihän?

Pekonijalluun tarvitset:
12 pekoniviipaletta
4 dl Jaloviinaa*

Tee näin:
Paista pekonit ja anna niiden jäähtyä.

Laita peksut ja Jallu tiiviiseen kannelliseen astiaan.

Säilytä astiaa pimeässä huoneenlämpöisessä paikassa kahden viikon ajan.

Nouki pekonit pois viinasta ja laita astia pakastimeen. Kun rasva on jähmettynyt, tee siihen pieni kolo ja lorota viina reiästä ulos.

Valuta juoma suodatinpussin läpi. Nauti taskulämpimänä.