18. joulukuuta 2014

Herkullinen ruokaleffavuosi 2014

Kaltaiseni sekä ruokaa että elokuvia fanittava naisihminen ilahtuu suunnattomasti nähdessään hyvän ruokaleffan. Painotan vahvasti adjektiivia HYVÄ, sillä tähän ikään mennessä on tullut nähtyä jokunen teemaan liittyvä kehnompikin raina.
Leffapostereiden kuvat on napsittu IMDb:sta.
Koska näin joulukuun loppumetreillä kuuluu muistella kuluneen vuoden juttuja, niin aloitan aiheen käsittelyn viimeisten 12 kuukauden aikana nauttimistani HYVISTÄ ruokaelokuvista, joista paria on tullut santsattuakin. Lyhykäiset yhteenvedot leffoista ohessa ja * * * ne sisältävät juonipaljastuksia * * *

Chef 
Tämä kerrassaan loistava leffa tuli tsekattua jo kesäisen Australian matkan jollakin siirtymäosuudella lentokoneessa. Toiseen kertaan näin sen eilen Radio Helsingin Ystäväklubin tarjoamassa ennakkonäytöksessä ja elokuva kestää oikein hyvin monta katsomiskertaa.

Jon Favreaun esittämä keittiömestari lähtee lätkimään työpaikastaan, koska hän haluaa kokata ravintolan omistajan linjaaman klassikkoruokamenun sijasta "his own shit". Kaveri  päätyy hommaamaan ruokarekan, josta tulee supermenestys.

Leffassa nähdään kuolapadot avaavien ruoanlaittokohtausten lisäksi hyväntuulista toveruutta, viehättävästi kuvattua isä-poika-suhteen kehittymistä (toisin sanoen taas meitä tätejä itketetään) sekä arvovaltaisen ruokakriitikon suututtamista Twitterissä, Sosiaalisen median palvelujen voima niin hyvässä kuin pahassakin on elokuvassa keskeisessä roolissa.

Pääosaa näyttelevä Favreau on myös ohjannut ja käsikirjoittanut elokuvan, jonka inspiraationa toimii löyhästi Roy Choin tarina. Choi itse on ollut aktiivisesti mukana leffan teossa kouluttamalla Favreau'ta keittiöhommissa ja konsultoimalla muutenkin kaikkia ruokaan liittyviä nyansseja.

Elokuvan Suomen ensi-ilta on huomenna 19.12.2014. Kun menet katsomaan tätä, niin jää teatteriin myös lopputekstien ajaksi, sillä sokerina pohjalla näytetään lyhyt pätkä, jossa Choi opastaa Favreau'ta grillatun juustovoikkarin valmistuksessa. Itse ajattelin työstää viikonloppuna cubanoita.

Ruotsalaisdokumentti Foodies oli alkusyksyisen R&A-festivaalin ohjelmistossa, mutta jostain älyttömästä syystä siitä oli järjestetty ainoastaan yksi vaivainen näytös. Siihen ainoaankin oli linkitetty leffadinneri, joita pyrin välttelemään, kunnes niitä organisoiva ravintola vaihtuu. Onnekseni pääsin kuitenkin kokemaan elokuvan ruokatuntiaikaan pidettyssä pressitilaisuudessa (salasana "ruokabloggaaja"), sillä se oli kiinnostava.

Dokkarissa seurataan viiden bloggaavan ruokahullun vierailuja eri puolilla maailmaa sijaitseviin huippuravintoloihin. Sakkiin on saatu mukaan taustoiltaan hyvin erilaisia tyyppejä, joita kuitenkin yhdistää rakkaus hyvään ruokaan.

Toinen yhdistävä tekijä on se, että kenellekään (ehkä hongkongilaista nuorta naista lukuunottamatta) ei ole pulaa rahasta. Eksentrisen oloinen britti (joka söi vuonna 2012 kaikissa silloisissa 108:ssa kolmen Michelin-tähden ravintolassa) on kerännyt miljoonansa kansainväliselle öljy-yhtiölle kehittelemillään tietokantaratkaisuilla ja amerikkalaisen setämiehen omaisuus on peräisin levy-yhtiökaupoista (yksi leffan hilpeimmistä kohtauksista oli muuten hänen sanailunsa Wylie Dufresnen kanssa). Liettualainen ex-supermalli puolestaan taittaa gourmet-taivaltaan yksityskoneella ja Singaporen kaverin ruokahurjastelua rahoittavat hänen vanhempansa.

Itselleni merkittävimpiä kohtauksia olivat årelaisessa Fäviken Magasinetisssa sekä tokiolaisessa Sushi Saitossa kuvatut pätkät, joiden aikana iskivät elämää suuremmat kademielifiilikset. Lisäksi tunsin vähän väliä jonkinsorttista sukulaissieluisuutta liki kaikkiin dokkarifoodieihin. Vakuutuin myös vihdoin siitä, että on täysin hyväksyttävää suunnitella matkakohteensa pelkästään niistä löytyvän ruoka- ja ravintolatarjonnan perusteella.

The Hundred-Foot Journey (suom. Herkullinen elämä)
Lasse Hallströmin ohjaamassa ja Richard C. Morais'n samannimiseen romaaniin perustuvassa elokuvassa liikutaan ajoittain lähellä laskelmoidun ällösentimentaalisen Hollywood-tuotannon rajaa. Onneksi ihana Dame Helen Mirren ja vielä ihanampi Om Puri pelastavat tilanteen.

Leffassa intialainen perhe joutuu pakenemaan kotimaastaan ja lopulta he päätyvät ranskalaiseen pikkukylään, jonne he avaavat pitäjän ihkaensimmäisen intialaisen ravintolan. Tien toisella puolella sijaitsee perinteikäs ja Michelin-tähditetty paikka, joten yhteentörmäyksiä on tiedossa. Tarinassa seurataan myös perheen pojan kehittymistä huippukokiksi ja loppu on tietenkin onnellinen.

Jos uskot kestäväsi paikoittaisen siirapin yliannostelun, niin tämä on ilman muuta katsomisen arvoinen elokuva.

The Lunchbox 

Intialainen ruoka on pääosassa myös tässä elokuvassa, jonka hindinkielinen nimi on Dabba. Dabba  tarkoittaa metallista, moniosaista lounasastiaa. Mumbaissa näiden astioiden kuljettamisesta kotoa ja ravintoloista työpaikoille vastaavat dabbawalat, jotka ovat luoneet täysin ilman aateekoota käsittämättömän virheettömästi toimivan logistisen systeemin. 

Leffassa kaksi dabbaa kuitenkin sekoittuu ja ne toimitetaan ihan väärille henkilöille. Eläköitymässä oleva yksinäinen toimistotyöläinen saa lounaakseen kulmakuppilan mitäänsanomattoman pöperön sijasta avioliitossaan turhautuneen nuoren vaimon mahtisapuskaa, jota pikkurouva on työstänyt pieteetillä tehdäkseen vaikutuksen puolisoonsa. 

Sekannuksesta alkaa lounasboksien välityksellä tapahtuva kirjeenvaihto. Viestien sisällöt muuttuvat henkilökohtaisemmiksi sitä mukaa, kun viestittelijöiden suhde syvenee ja saa romanttisiakin piirteitä. Peltipurkkidialogissa käsitellään niin unelmia, pelkoja kuin toiveitakin, mutta lopulta reaalimaailma voittaa haaveet.

The Lunchboxinkin olen nähnyt pariin otteeseen: ensi kerran keväällä Season Film Festivalilla, kertausharjoitukset suoritin lentokoneessa. Leffa on kaunis, hauska ja vähäsen haikea elokuva, jonka katsomisen jälkeen on ihan pakko saada intialaista ruokaa. Siis IHAN pakko.


Tämä Michael Winterbottonin ohjaama herkkupala oli Foodieiden tapaan syyskuisen R&A-festivaalin ohjelmistossa. Siinä brittinäyttelijät Steve Coogan ja Rob Brydon ovat vaihtaneet Englannin nummet Italian henkeäsalpaaviin maisemiin. Ruokarintamalla tarjonta on yhtä tasokasta kuin jamppojen emämaassakin.

Kulinaarisen road movien jatko-osan koston paluu etenee mukavalla tempolla, mutta herrojen näsäviisastelusta näppylöitä saaville sitä ei voi suositella. Amalfin rannikolla käsitellään ehkä karvan verran vakavampia teemoja (esimerkiksi vanhenemista) kuin Englannin turneella, mutta Sir Sean Connerya sekä Sir Michael Cainea imitoidaan edelleen. Which is rather nice.

Tämän leffan jälkimainingeissa piti a) etsiä CD-kätköistä ikivanha Alanis Morrissetten debyyttilevy b) alkaa semivakavissaan suunnitella retkeä Italiaan ja c) kokata pastaa.

2 kommenttia:

Ansku Gen kirjoitti...

Jos herkullista elämää ei ole kattonut, mutta on lukenut kirjan, kannattaa ottaa leffan kanssa revanssi. Leffa on oikeasti paljon parempi kuin ajoittain pitkäveteinen kirja ja leffa ei edes orjallisesti noudata kirjan juonta.

Kaikki noi muut on kattomatta, vaikka lukenut olen leffoista muutamaan otteeseen. Jospa joskus tulis johonkin sopivaan formaattiin, esim. telkkarista :D Turha kuvitella, että meidän leffateatterissa tai vuokraamoissa mitään noista pyöris. Ihan liian vähän räiskintää ja romantiikkaa.

Jaana kirjoitti...

Chef näyttäisi pyörivän Finnkinon teattereissa Helsingin lisäksi ainoastaan Tampereella ja Turussa - eivät taida olla sulle sopivan matkan päässä? The Trip löytyy Netflixistä, joten uskoisin tuon The Trip to Italynkin sinne tulevan. Mulla on semmoinen hämärä mielikuva, että olisin nähnyt myös The Lunchboxin Netflixin listoilla, mutta en mene ihan varmasti sitä vannomaan. Foodies on noista sellainen, jonka voisi kuvitella näkevänsä telkkaristakin esim. Teemalta.

Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...