Syötiin Svenssonin sapuskat

Kävimme vappuhulinoiden jälkimainingeissa Soppa-Hannan ja Parta-Jaakon kanssa ruokareissulla Porvoossa. Matka oli ailahtelevaisesta säätilasta johtuen jännä, sillä vuodenajat tuntuivat vaihtuvan muutaman kilometrin välein mennen tullen. Suomen kevät/kesä/syksy/talvi - gotta love it!

Retkikohtamme Porvoossa oli bistroravintola Sinne (Läntinen Aleksanterinkatu 1), jossa läntisessä naapurimaassamme pääsääntöisesti kokkaileva Paul Svensson oli käynyt laatimassa nimeään kantavan menun. Meille suomalaisille Svensson lienee tullut tutuksi Strömsö-ohjelmasta (minulle ainoa oikea Strömsö-kokki tulee kuitenkin aina ja ikuisesti olemaan ihana Michael Björklund).

Alkuun siemailin Negronin, jonka tykötarpeet piti luetella tarjoilijalle. Ihan oivallisen drinksun hän ohjeistuksen perusteella sai aikaan.

Syömingit alkoivat lupaavasti, sillä amuset (tattitahna kuhmujäkälä-norilevyllä, muikun mädillä täytetty suolainen marenki ja friteerattu merikoralli) olivat hävyttömän hyviä.

Ensimmäinen varsinaisen menun annos oli nätti kuin karamelli. Siinä oli paistettua merirapua, kultarouskua, purjoa ja ketunleipää. Tarjoilija tosin kertoi setissä olevan kultarauskua, mutta listalta lunttasin kyseessä kuitenkin olevan sientä eikä kalaa. Rouskua oli ilmeisesti vaahdossa, josta sen kovin hentoisen maun kykeni kyllä aavistamaan, kun oikein pinnisti makunystyröitään. Purjoisat jutut sen sijaan olivat kertakaikkiaan mahtavia.

Seuraavassa annoksessa juuriselleriset asiat puolestaan nousivat kirkkaasti muiden ainesten yläpuolella, vaikka savuahvenessa ja kiintoisassa koivuemulsiossakaan ei ollut mitään vikaa. Päinvastoin.

Viinipaketin ulkopuolelta suositeltu Schloss Gobelsburgin Grüner Veltliner Steinsetz 2012 toimi mukavasti molempien alkupalakalojen kaverina.

Pääruoka tyhjensi pajatson. Alhopakan ankan rintasiivut ja koipiconfit-biitit olivat superherkullista, mutta lautaselle pursotetut tiplut ne vasta naminamia olivatkin: ankanmaksamoussea olisi voinut vedellä kevyesti noin ämpärillisen, kuten myös punajuurigeeliä sekä toooodella intensiivisen vadelmaista tahnaa. Samat Värtsilän vadelmat maistuvat vahvasti myös kastikkeessa.

Viinipaketissakin ankalle paritetttu täyteläinen Fratelli Martinin Barbaresco 2008 oli nappivalinta.

Ennen jälkkäriä tarjoillun juuston piti menun mukaan olla ruotsalaista mozzarellaa, mutta (ilmeisesti saatavuusongelmien vuoksi) se oli korvattu mouhijärveläisellä valkohomejuustolla. Ei haitannut yhtään, sillä haisujuuston, spelttileivän ja kuusiöljyn yhdistelmä oli yksinkertaisesti taivaallinen.

Jälkiruoat ovat vaikeita. Onnistuessaan ne voivat helposti pelastaa kehnommankin ruokailukokemuksen, mutta epäonnistuessaan ne voivat latistaa erinomaisesta ateriasta syntyneen fiiliksen. Valitettavasti tällä kertaa jälkkäri edusti tätä latistavaa osastoa.

Paperilla raparperin, kiinanruusun, marengin ja yrttien muodostama kokonaisuus vaikutti lupaavalta, mutta fyysinen jälkkäri oli kumma sekamelska, joka ei mielestäni edes maistunut kovin hyvältä. Lautaseltani oli unohtunut marenki keittiöön ja raksut vettyivät nopeasti sulavan granitan mehuista, joten rakennekin oli ikävän luttana.

Onneksi jälkkäriviinistä (Fratelli Martinin Moscato d'Asti 2011) jäi kuitenkin jälkiruokaa parempi maku suuhun.

Viiden ruokalajin menu Svensson, alkudrinkki sekä kolme lasia viiniä maksoivat 118 euroa (plus pensat). Suolaiset sapuskat olivat huippukamaa, mutta latistusjälkkäristä johtuen summan maksaminen aivan pikkuriikkisen kirpaisi.