Simpukkapornoa ja kinkkipunkkua

Voihan ei kuinka kauan olenkaan vetkutellut tämän postauksen kanssa! Luulisi että kahden minulle mieluisan asian - ruoan ja elokuvien - yhdistelmästä kirjoittaminen olisi helppoa, mutta se on kaikkea muuta. 

Rakkautta & Anarkiaa-elokuvafestareilla vuosi sitten lanseerattujen leffaillallisten konsepti on hurmaava, mutta sekä viimesyksyisen että tämänvuotisten kokemusteni perusteella ruokatarjoilujen tasalaatuisuudessa on valitettavan paljon toivomisen varaa. 

Festareiden leffadinnerikumppanina on molempina vuosina toiminut ravintola Sunn. Suhteessa Kino Engeliin paikka onkin sijainniltaan optimaalinen, mutta siitä samasta korttelista löytyisi kyllä useita muitakin erittäin varteenotettavia paikkoja. Ihan vaan vinkkinä ensi vuotta ajatellen. 

Tänä vuonna kävimme Soppa-Hannan kanssa katsomassa kiehtovan Mussels in Love-simpukkadokkarin, jonka jälkeen vuorossa oli Inspired by the sea-menu. Eihän se täysin sysipaska ollut, mukana oli muutama onnistunut tuotos. Kylmiä alkupaloja sai noukkia buffapöydästä ja osteribaarista, lämmin ruoka ja jälkkäri tuotiin pöytiin.

Illan parasta antia olivat shottikokoiset annokset soseutettua bouillabaissea, mureat pikkumustekalat, merilevä-seesamisalaatti ja erinomaiset partaveitsisimpukat.

Muilta osin tarjoomukset olivat aika luokattomia. WWF:n kalaoppaan punakeltaisia liikennevaloja edusti kumiseksi savustettu piikkikampela. WTF-sektorilla oli läpeensä pehmoisia vohveleita lohimössöllä sekä rutikuivia taskurapu-koljakakkusia. Herkkien venussimpukoiden maku oli tapettu caviartilla ja gratinoiduista vihersimpukoista oli tainnut se gratinointi unohtua kokonaan. Onneksi kuohuviini (Pfaffl Grüner Veltliner Sparkiling) oli sentään hyvää.

Ostereissa ei ollut mitään vikaa, mutta niiden kanssa tarjoiltu Guinness oli kaadettu lasiin täysin päin penaalia. Typpipatruunan sisältävästä tölkistä juoma tulisi kaataa kokonaisuudessaan yhteen tarpeeksi tilavaan lasiin, jolloin edes semisiedettävän vaahtohatun muodostuminen olisi teoriassa mahdollista. Tölkin sisällön jakaminen useampaan lasiin on yksinkertaisesti älytöntä. 

Pöydissä oli lisäksi tarjolla hiukan hämmentäviä snäksejä, jotka olivat voineet olla oikein herkullisia, jos ne olisi fritattu vähän kuumemmassa öljyssä, jolloin ne eivät olisi imaisseet rasvaa sisuksiinsa. Leipä oli Sunnin peruskelpoa normikänttyä, mutta viipaleita ei meinannut saada irti toisistaan.

Lämpimänä ruokana oli sinisimpukoita (OK), ranskalaisia (näyttivät rapeammilta mitä oikeasti olivat) ja aiolia (maistui valmismajoneesilta, johon oli puristettu valkosipulia). Hannan kipossa oli enemmän tyhjiä kuin täysiä simpukankuoria, mutta se ei daamia haitannut, sillä hän tiesi tekevänsä ite parempaa. Onneksi viini (Pfaffl'n Haidtwiertel Grüner Veltliner 2012) pelasti tämänkin setin.

Jälkkäriä ja jälkkäriviiniä sen sijaan ei pelastanut mikään. Lautasella oli aivan liikaa pehmeää, ylimakeaa muhjua (mehustettu päärynää, luttanaa "karamellisoitua" palsternakkaa, maitosuklaamoussea, hunajaa) ja lasissa tönkköimelää italialaista Scirafi Passito di Pantelleriaa. Nämä jäivät meiltä syömättä ja juomatta.

Hanna tavaa runoja ruusut poskillaan.

Syömisen lomassa oli myös oheisohjelmaa. Arvo Ahlroosin lausumat, hänen omaa tuotantoaan olevat eroottisehkot runot olivat hupaisaa kitschiä, mutta ravintolan naispuolisen henkilökunnan henkilökohtaisten prinsessaleikkien seuraaminen aiheutti seitsenmetrisiä myötähäpeän aaltoja. 

Simpukkaleffadinneri oli totaalisen ylihinnoiteltu. Elokuvalippu ja syömiset maksoivat 50 euroa, jonka lisäksi viinipaketista (kaksi lasia kelvollista viiniä, kaksi desiä laimeaa stoutia ja lasillinen juomakelvotonta sokerilientä) veloitettiin 39,90 euroa.

Toinen kokemani leffaillallinen oli jo lähtökohtaisesti hinnoiteltu siten, että 95 eurolla sai koko hoidon eli elokuvan, illallisen ja viinit. Tämä tuntui luontevalta, sillä dinneriä edeltävä Red Obsession-dokumentti käsitteli ranskalaisia laatupunaviinejä ja niistä höpsähtäneitä kiinalaisia.

"It's all about wine", hokivat prinsessaleikkeihin erikoistuneet sunnilaiset ennen leffan alkua suoritetussa tervetulitusseremoniassa, mutta silti jouduimme elokuvan jälkeen odottelemaan lasiemme täyttämistä ainakin puolen tunnin ajan.

Pitkiin pöytiin oli katettu valmiiksi pateita, juustoja, pikkelöityjä kasviksia ja leipää. Sen lisäksi haaleat scampi-simpukka"gratiinit" tuotiin meille myöhemmin. Sunnissa vissiin ymmärretään gratiini toisella tavalla kuin minä olen oppinut sen tuntemaan, koska tälläkään kertaa nilviäisille kuorrutteineen oli korkeintaan vilautettu uuninkulmaa.

Alkusyömät eivät todellakaan herättäneet mitään wow-efektiä. Pateet olivat ihan jees, mutta en kyllä erottanut kummassa niistä oli sieniä. Etikkaiset vihannekset eivät oikein toimineet viinien kanssa. Juustot olivat OK, mutta tuntui hassulta syödä niitä ennen ateriaa. "Gratiinin" ainekset olivat toisaan kädenlämpöisiä ja minulle osunut scampi kaiken lisäksi snadisti raaka.

Pääruoka oli oikein asiallista lammaspataa, mutta sen kaverina tarjoiltu selleripyree oli koostumukseltaan enemmänkin sellerikastiketta. Haaleaa sellerikastiketta.

Syömäseuralaiseni tykkäsivät aprikoosipiiraasta, mutta omaan suuhuni se maistui hivenen raa'alta. Pidän myös hiukan jämäkämmistä vaniljakastikkeista, mutta se lienee henkilökohtainen ongelmani.

3/5 punaviinidokkaridinneriseurueestamme ja ranskalainen kerta-annospullo.

Tämän toisen leffadinnerin kohokohtia olivat ehdottomasti Château Carsinin viinit, joista oli paikan päällä puhumassa itse Monsieur Carsin Juha Berglund.

Illalliselle osallistui myös Red Obsession-dokumentin toinen ohjaaja Warwick Ross, joka Berglundin lailla on viinitilallinen. Kävin vatkaamassa kaverin kättä tapahtuman päätteeksi, vaihdoimme yhteystietoja ja nyt Australian reissulleni on aikataulutettu audienssi Portsea Estate-tilalle. Että siinä mielessä tämä oli antoisa tilaisuus.