Kesäkeittoa ja tillilihaa

Noin kuukausi sitten illastimme toverini merilman kanssa Finnjävelissä (Eteläranta 16). Minun oli kyllä tarkoitus käydä siellä jo toukukuussa Suomen Gastronomien Seuran myöhäisellä lounaalla, mutta tuo visiitti tyssäsi työkiireisiin ja samana päivänä järjestettyyn Neljän Tähden Illalliseen. Harmittaa, koska ravintolan ensimmäisellä menulla ollut versio rössypotusta jäi maistamatta.

Finnjävelin konsepti on nimittäin kiinnostava: tarjolla on suomalaisiin perinneruokiin perustuvaa fine diningia. Oikeastaan on pienoinen ihme, ettei tätä kukaan aiemmin ole jo keksinyt. Henri Alénin ja Tommi Tuomisen johtama porukka onkin onnistunut kohtuullisen mukavasti päivittämään tuttuja kotiruokia 2010-luvun skandinaaviseen ravintolaan sopiviksi. Kyllä sieltä ne kesäkeiton ja karjalanpiirakan maut löytyvät.

Hommat tuntuivat kuitenkin olevan vierailumme aikaan vielä hiukan hakusessa sekä kyökissä että salin puolella. Naapuripöytään oli plaseerattu tuttu pariskunta, joka oli meitä pari annosta edellä. Heidän kanssaan tuli siinä illan aikana ihmeteltyä, kuinka samat annokset näyttivät eri pöydissä erilaisilta ja kuinka toiseen pöytään suositeltiin tietyn ruoan kanssa tiettyä juomaa mutta toiseen ei.

Salihenkilökunta vaikutti älyttömän kiireiseltä. Kysymyksiä syömisistä ja juomisista piti melkein huudella perään, sillä niin vikkelään he aina teilleen vilahtivat ruoat pöytään tuotuaan. Olimme Finnjävelissä koulujen päättäjäislauantaina, joten ajankohdalla saattoi olla vaikutusta asiaan. Mutta silti.

Oma lukunsa olivat Ateljé Sotamaan suunnittelemat astiat ja aterimet, jotka näyttivät upeilta, mutta olivat melko epäkäytännöllisiä. Veitset ja haarukat olivat pitkinä ja raskaina hankalia käsitellä, kiikkerille puisille lautasille katettujen annosten paloittelu piti tehdä hellävaroen ja parissa uniikkiviinilasissa oli niin laaja suuaukko, että niistä juominen oli lievästi sanoen haasteellista. Kaikki kunnia suomalaiselle designille ja käsityölle, mutta käyttöesineissä käytettävyyden huomiotta jättäminen surettaa. En ehkä ostaisi niitä kotiin.

Valitsimme pidemmän kymmenen ruokalajin menun sekä sille juomapaketin. Alkuun tilasimme tarjoilijan suosittelemat punajuuri-piparjuurinegronit, mutta en kyllä kummankaan juureksen makua drinksusta löytänyt. Ihan hyvä negroni se silti oli.

Amusena saimme pikku kupilliset nokkoskeittoa ja heraa. Hirmu hyvää!

Lämpimille kiville katetut suupalat (perunaa ja silakkaa, maksamoussea ruisnapilla ja söötti pieni tartar-pötkö) olivat niin ikään herkkua.

VOILEIPÄKAKKU

Mallasleivästä, kylmäsavulohesta ja mädistä rakennettu voikkarikakku maistui siltä miltä pitikin. Naapuripöytään oli kuulemma tuotu aivan erinäköinen kakkupala, mikä hieman kummastutti. Ellei annosten vapaamuotoinen pleittaus ole Finnjävelissä tarkoin harkittu juttu (eppäillä soppii, että näin olisi)?

Van Volxemin Saar Riesling 2014 sopi hyvin kalaisan voileipäkakun kaveriksi.

KESÄKEITTO

Sesongin tuotteista valmistettu kesäkeitto oli yksi suosikkisapuskoistani. Kasviksissa oli mukavasti puruvaraa ja ne oli maustettu kepeän etikkaisiksi, mikä toi kontrastia maukkaalle, kermaiselle liemelle. Heittämällä parasta lusikoimaani kesäkeittoa evö!

SAVUSIIKAA JA SIIKLIÄ

Siika oli optimaalisen savuisaa ja suolaista, mutta kalapaloihin oli jäänyt ikävästi pari ruotoa. Peruna oli uutta kotimaista satoa, eikä mikään maistu niin kesältä kuin uusi pottu. Näiltä puisilta lautasilta tarjoiltuja asioita piti paloitella kieli keskellä suuta astian epästabiilihkon pohjan vuoksi.

Lua Cheia em Vinhas Velhasin sopivasti hapokas Maria Papoila Vinho Verde passasi erityisesti kesäkeiton kanssa lirpittäväksi.

KESÄKAALI MAAKUOPASTA

Kaalifanina innostuin kovasti myös lohkosta yyberkypsää kesäkaalia, joka tuoksui ja maistui taivaalliselta. Simppeliä ja täydellistä.

RULLASYLTTY MALLASPORSAASTA

Possusta valmistettu rullasyltty vei kielen mennessään. Fläsärullan lisukkeena olleet perunahelmet olivat jännä, uusi tuttavuus.

Sebastien Riffault'n Akmèniné 2010 oli kuin tehty porsasrullan kera nautittavaksi.

FINNJÄVELIN MEIJERI, VOL 1

Tuore voi lämpimän leivän päällä on aina hyvää. Oman voin tekeminen ei ole enää aikoihin ollut ravintoloissa mitenkään harvinaista, mutta Finnjävelin meijerissä maitoa jalostetaan voin lisäksi ainakin piimäksi ja viiliksi. Omia lehmiä kuppilalla ei vissiin kuitenkaan ole?

FINNJÄVELIN MEIJERI, VOL 2

Kylmä piimä on perinteisesti ollut suosittu juoma hellekeleillä, eikä se hassummalta maistunut puolipilvisenäkään kesäpäivänä.

Leivän kyytipojaksi laseihin kaadettiin Finlandia-sahtia. Oma sahtimakuni suosii hieman vähemmän makeaa kamaa.

KARJALANPIIRAKKA

Finnjävelin karjalanpiirakkaan on tullut törmättyä pitkin alkukesää sosiaalisessa mediassa, jossa levinneissä kuvissa annoksen ulkoasussa on ollut havaittavissa variaatioita. Meidän visiitillämme piirakka näytti tältä ja sitä silmät kiinni natustellessa pääsi kyllä samoihin fiiliksiin kuin mummin uunilämpimillä piirailla herkutellessa.

Viinin löytäminen karjalanpiirakalle munavoilla on ollut ilmeisen haastavaa, joten sen kanssa olin kuullut suositeltavan sakea. Tällainen suositus tehtiin naapuripöytään, mutta meille sake-optiota ei edes tarjottu.

VERILETTU

Verilettu mustaherukoilla oli yksi aterian kohokohdista. Ohukaisessa oli valloittavan rapeat pitsireunat ja mustaherukat toimivat lätyn lisukkeina melkein paremmin kuin ne perinteiset puolukat.

Sen sijaan veriletulle paritettu Hermannin Viinitilan mansikoista ja mustaherukoista tehty "viini" oli ihan kamalaa. En ole ikinä koskaan missään onnistunut maistamaan hyvää marja"viiniä", mistä johtuen niiden valmistamisessa ei ole mielestäni juurikaan tolkkua. Marjaisat väkevät viinit sekä marjaliköörit ovat asia erikseen, ja olisin ilolla siemaillut verilettuni kanssa esimerkiksi mustaherukkalikööriä.

TILLILIHA

Suurimmat ennakko-odotukseni kohdistuivat tillilihaan, josta tykkäsin jo kouluaikoina eli minulle se ei ole minkään sortin "traumaruokaa". Vasikka oli oivallisen mureaa ja tillin makua oli niin liemessä kuin pureessakin. Sen sijaan jäin kaipaamaan tillilihaan olennaisesti kuuluvaa hapanimelää, etikkaista makumaailmaa. Kukkakaalit olivat jotenkin turhia, ne olisi voinut jättää poiskin annoksen siitä kärsimättä.

Château de Coulainen Chinonista minulle ei jäänyt mitään erityistä mielikuvaa...

...lukuunottamatta pelonsekaista jännitystä aiheuttanutta viinin kaato-operaatiota monsterimaisesta dekanterista, jonka hallinnassa sommelierin koordinaatio- ja tähtäystaidot nousevat arvoon arvaamattomaan.

Ennen jälkkäriä pöytään tuotiin kuusenkerkkäsohjosta ja suklaasta koottu setti, josta en hirveästi innostunut. Tuntuu että kuusenkerkkää tupataan nykyään joka tuutista ja sen maku on niin vahva, että se helposti jyrää kaiken muun alleen. Niin kuin tässäkin tapauksessa.

SUVIVIRSI

Jälkiruoka piti sisällään raparperia ja mansikoita eri muodoissaan. Se oli suloinen päätös aterialla...

...kera hurmaavan Paulo Saraccon Moscato d'Astin.

Alkudrinksu ja kymmenen ruokalajin menu viinipaketilla kustansivat aika tarkalleen 200 euroa. Vaikka itse ruoat olivatkin pääsääntöisesti oikein onnistuneita, oli hinta kokonaiskokemukseen nähden ehkä hivenen tyyriihkö, Vierailun jälkeen ahmaisin ravintolan perustamisesta kertovat ohjelmasarjan, joka osaltaan avasi hinnoittelun perusteita: ei ole kapakan perustaminen ja pyörittäminen tuollaisessa lokaatiossa mitenkään huippuedullista.

Sitä en tosin tajua, että miksi helvetillisellä vaivalla speksattu konsepti remontteineen ja designauksineen on alun perinkään tehty kestämään vain tietyn määräajan. Tätä kirjoittaessa Finnjävelin sivuilla raksuttava laskuri kertoo ravintolan lopettamiseen olevan aikaa 632 päivää. Ihan niin kuin tyypit eivät itsekään uskoisi ideaansa?