Puhtoinen Lähiöni

Viime kesän Villingin saaressa Villa Villingenäs-ravintolaa pyörittänyt porukka on avannut Rastilan leirintäalueen kupeeseen paikan nimeltä Lähiö (Karavaanikatu 4). Metroretkeilimme kafruni kanssa sinne dinneritreffeille muutama viikko sitten.

Lähiö toimii Rastilan kartanon 1800-luvun alussa rakennetussa päärakennuksessa, joka on aika komea pytinki.

Lisää miljööpisteitä Lähiö saa kartanon pohjakerroksessa sijaitsevien saniteettitilojen aulan seinällä komeilevasta kipsi-Kekkosesta.

Täydet pojot sai myös raikkaankirpeä Tom Collins.

Lähiössä on päivittäin vaihtuva menu, jossa on alku-, pää- ja jälkiruokavaihtoehtoja on kaksi kutakin. Valitsin alkuun soseutettu sipulikeittoa. Annos oli herkullinen, mutta aivan valtavan kokoinen ja turhan suolainen minun makuuni. Lautasen tyhjennyttyä nälkäkin oli kadonnut.

Pääruoaksi otin turskaa, varhaiskaalia ja juurepyreetä. Tosi hyvää, mutta annoskoko oli jälleen megalomaaninen, olisin pärjännyt mainiosti yhdelläkin kalapalalla. Suolaa ei oltu unohdettu tästäkään sapuskasta.

Lasillinen optimaalisen hapokasta rieslingiä (Karl Schaefer Riesling 2012 feinherb) toimi mukavasti sekä sopan että kalan kaverina.

Jälkkärinä oli olmia kahvipannacottaa, jonka maku oli kuitenkin ihan OK. Sen kanssa samalla lautasella oli hedelmäkuutioita sekä jäätelöpallo, joista varsinkin jäde tuntui turhalta. Annos olisi kohentunut monella tapaa, jos jätski olisi jätetty pois ja hedelmät ripoteltu pannacotan päälle. En ole koskaan oikein tajunnut, miksi pannacotan tai crème brûléen kanssa täytyy AINA tuoda tarjolle jäätelöä tai sorbettia? Vanukkaat olisivat jo pelkiltään ihan riittävä jälkkäri. Ärrinmurrin.

Kolmen ruokalajin menu, iso lasillinen rieslingiä ja alkudrinksu kustansivat noin 70 euroa. Ei paha, mutta olisin maksanut ilolla saman summan vähän pienemmistäkin annoksista. Tällaisenaan Lähiötä voi suositella erittäin lämpimästi isojen satsien ja eläkeläissuolatun ruoan ystäville. Bloggaavista tovereista Käntty-Aleksi ja Kurpitsa-Mari ovat myös käyneet tyyppaamassa Lähiön.

Poistuessamme bongasin takaterassilta ehanan koirun, jota moikatessa tajusin, että hänhän on sama tyyppi, jota moikkailin jo viime vuonna Villingissä.

"Heipä, minä olen Faust!"

Bonuksena vielä hilpeä video biisistä, joka soi päässäni koko metromatkan Rastilaan ja takaisin (kyllä, Martti Syrjällä on siinä saparot ja hirmuisen lyhytlahkeiset shortsit).