Pystymetsää ja laakeeta peltoo

Toukokuun alkupuolella olin (täysin demareiden puoluekokoukseen liittymättömien) työhommien puitteissa Seinäjoella. Sitä edellinen käyntini paikkakunnalla ajoittuu noin vuoteen krepattu tukka ja Stone Roses Provinssirockissa. Eli eipä ole vähään aikaan varjoni Pohjanmaan lakeuksille langennut.

Mutta toisaalta, miksipä olisikaan? Pohjanmaalaiset ovat minulle Suomen heimoista henkisesti kaikkein etäisin. Jo Pohjanmaa sanana herättää minussa aika negatiivisia mielikuvia: savolaisen korville täysin sopimaton murre, tyhjänpäiväinen uhoaminen, Rehupiikles-tyyppinen "huumori", pesunkestävä vanhoilliskeskustalaisuus ja Lauri Tähkä. Hikipediassa pohjalaisia luonteenpiirteitä on kuvattu mielestäni oikein hyvin (tähän hymiö).

Nyt kun tuli ensin haukuttua kaikki, niin seuraavaksi voinkin sitten pikkuisen kehaista seinäjokelaista (vai seinäjokista?) ravintolaa nimeltä Juurella (Keskustori 1). Siellä on yritystä ja eteisessä komia lampunvarjostin.

Alkuun tilasin paperilla mielettömältä innovaatiolta vaikuttanutta kyyttöä ja särkeä. Kyseessä oli vitello tonnaton härmäläinen versio, jossa tonnikalan sijasta kastiketta maustoi savusärki. Soossi oli mielettömän hyvää, mutta sitä oli liian vähän. Hieman suurempi määrä kastiketta olisi saattanut pelastaa myös rutikuivan kyyttö-parankin.

Pääruoaksi otin possua kolmella tavalla: lautasella oli poskea, niskaa ja kylkeä. Myös possuressu oli työstetty kovin kuivakkaaksi, kuten sen kaverina tarjoiltu supertiivis perunabrikettikin. Suomen Teksasissa annoksen valtavasta koosta mainitseminen kirvoitti miespuoliselta kyypparilta naurahduksella säestetyn lauseen "Nyt ollaan Etelä-Pohjanmaalla!" #entajunnu

Ruokajuomaksi suositeltu uusiseelantilainen Julicher Pinot Noir 99 Rows 2010 oli niin hyvää, että join sitä ison lasillisen.

Ei puhettakaan, että olisin jaksanut syödä jälkkäriä. Maksoin kiltisti 51 euron laskuni ja kävelin hotellille nukkumaan. Matkalle ohitin Lakeuden Ristin ja päässä soi Jukka Pojan Älä tyri nyt-ahdistusbiisi. Kiitos ja anteeksi.