Täydellinen Olo

Olen nauttinut ravintola Olon (Pohjoisesplanadi 5) tuotoksista sekä muutamassa sponsoroidussa tilaisuudessa että omalla rahalla jokunen vuosi sitten turkulaisessa ravintola Roccassa, jossa Pekka Terävä oli vierailevana keittiömestarina. Roccaa ei ole enää olemassa, mutta Olo rankattiin uunituoreessa White Guide Nordicissa Suomen ykköseksi ja Pohjoismaiden 26. parhaaksi ravintolaksi.

Ihan oikean ensimmäisen omakustannevisiitin tein Oloon elokuun lopussa. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Reissu keittiöpäällikkö Jari Vesivalon johdolla työstettyjen syömisten maailmaan alkoi leppoisaan loppukesän iltaan sopivasti Taittingerin shampanjalla.

Seuralaisenani oli Suomessa kesälomailemassa ollut expatriaattitoveri, jonka kanssa oli sen verran paljon kuulumisia päivitettävänä, että päätimme valita Olon pidemmän menun, Menu Matkan, juomineen.

Hauskana yksityiskohtana kattauksessa nökötti pieni valurautakipollinen taikinaa, joka jossain vaiheessa katosi uuniin palataakseen takaisin pöytäämme tuoreena leipänä.

Amuse-tykitys oli juuri sellaista, jota tämänkaltaisessa paikassa osaa odottaakiin: visuaalisesti kauniita annoksia, kiehtovia valmistustekniikoita sekä yllärijänniä makuja. Setin aloittanut tyrni-hunaja-kaakaovoi-punaherukkakuula oli kaikkea edellä mainittua.

Vuohenjuustoon ja poltettuun punajuurijauheeseen dipattavista retiiseistä oli luvallista syödä myös naatit. Ne maistuivat melkein paremmilta kuin itse retiisit.

Pellavansiemenkeksien päälle oli sivelty sitruunasmetanaa sekä raastettu graavattua keltuaista. Ihan törkeen hyvää!

"Espoonlahden muikut"-nimisen annoksen meren vihreän värin innoittajaksi epäiltiin tarjoilijan kanssa sinilevää. Muikut olivat makoisia ja merikorallit toivat annokseen kivaa rapsakkuutta.

Suloiset kesäperunat Västerbotten-juuston ja poltetun sipulin kanssa veivät kielen mennessään. Niissä maistui vielä vahvasti kesä.

Viimeiseksi suitamme huvitettiin romainesalaattiin kätketyllä seoksella, jossa oli tillimajoneesia ja kuningasrapua.

Varsinaisten ruokien kavalkadin aloittaja asetti seuraavien sapuskojen riman varsin korkealle (jonka ne kyllä komeasti ylittivätkin). Malmgårdin emmermannapuuro sieniliemellä, kantarelleilla ja mallasmurusilla oli ehdottomasti yksi illan suosikeistani.

Puuroa seurasi satsi kaalia: kukkakaalia poltettuna ja pyreenä sekä kyssäkaalia ohuen ohuena siivuna, jauheena ja liemenä. Herkkua!

Hummelin hunajalle ja vaniljalle tuoksuva Bernstein 2008 oli oiva pari erityisesti mannapuurolle.

Sokerisuolattu siika tilliöljyllä, grillatulla kurkulla sekä keltuais- ja kermaviilipalleroilla oli niin sievä, että sitä piti ensin katsella itsensä kylläiseksi saakka, ennen kuin taideteoksen tohti tuhota. Grillattu kurkku on kyllä hämmentävän hyvää, vastaavaan ihmeeseen törmäsin aiemmin kesällä myös tanskalaisessa Brorissa.

Tomaattia, raakaa mansikkaa, pekonijauhetta ja -majoneesia sisältänyt kokonaisuus oli yksinkertaisesti nerokas.

Domaine de la Pépière'n napsahtavan raikas Clos des Briords toimi nätisti sekä siian että tomaattipeksun kaverina.

Tässä vaiheessa saimme pöydässämme jo aiemmin havaitun leivän takaisin kera Peltolan voinappien, joista toinen oli maustettu yrteillä ja ruusunlehdillä. Tästä ei voi enää paremmaksi voi tulla.

Leivän syöminen piti keskeyttää siksi ajaksi, että ehti nautiskella itu- ja salaattipedillä pötköttelevästä feta-yrttikreemistä ja sitruunaverbenajauheesta.

Malmgårdin Panimon Barley Wine oli ennestään tuttu juttu, mutta ruusuisella voilla peitellyn leipäpalan kanssa se nousi ihan uusiin sfääreihin

Meikäläisen sai huokailemaan onnesta myös herneillä, retiiseillä, herasoossilla sekä friteeretuilla suomuille ryyditetty kuha...

...sekä sen kanssa täydellisesti yhteensopiva Bodegas Hispano+Suizas'n Impromptu Sauvignon Blanc, joka ei mielestäni ollut ollenkaan tyypillinen SB, mutta silti tykkäsin siitä kovasti.

Tartarin rakentaminen alkoi, kun pöytään tuotiin kytevät lastut täynnänsä sipulia ja purjoa.

Sen jälkeen saapuivat pikkiriikkiset raa'at lihakuutiot, jotka valeltiin lihaliemellä, jossa oli mukana myös luuydintä.

Lopuksi lihojen seuraksi kipattiin sipulit ja purjot, ja yksi elämäni ikimuistoisimmista tartar-annoksista oli valmis syötäväksi. Tähän vois vaikka tulla nyt taas se sydän.

Possun ulkofileen kanssa soivat harmonisesti yhteen sipuliliemi, fenkolit ja luumut sekä viipaleina että soseena.

Château de Montfaucon klassistakin klassisempi Côtes du Rhône oli nappi valinta tartarille, muttei pahemmin hylkinyt possuakaan.

Välijuustoisksi vetelimme jo useasti hyviksi havaittuja Kolatun Waldemaria, Peltolan Blueta sekä Helsingin Meijeriliikkeen Klippania kera saaristolaisleivän ja äärimmäisen addiktoivan sipulitoffeen (sipulitoffeekupin kaavimme niin puhtaaksi, kuin se ilman nuolemista on mahdollista).

Quevedon LBV Portin ja sinihomejuuston liitto on siunattu jossain ylemmällä taholla, mutta lirppi portviiniä ilokseen myös muiden juustojen kanssa.

Jälkiruokaosion avasi metsämansikoista, vanijakreemistä ja piimägranitasta koottu annos, joka oli juuri niin ihanaa kuin miltä se näyttikin.

Omaksi jälkkärilempparikseni nousi vuohenjuustojäätelö punajuurijauheella, ruusun terälehdillä, ruusuvedellä, vatuilla ja mustikoilla.

Kolmantena jälkiruokana ollut dramaattisen kokoinen blondilohkare olikin lopulta liki ilmaa kevyempää hötöä, jossa maistuvat maito, karviaismarjat sekä hunaja.

Fox Brosin Tokaji Muzsa sopi parhaiten maitolohkarejälkkärille, eikä ollut lainkaan niin imelää kuin tokajit yleensä tuppaavat olemaan.

Aterian päätteeksi valitsin Nespresson sijasta lasillisen L’Omenaa, jota ei ainakaan etiketin perusteella voi Ålvados-vainaan tapaan luulla ranskalaiseksi omenaviinaksi. THIS IS NOT CALVADOS oli oikein suunmukaista, likimain yhtä hyvää kuin Somerset Cider Brandy Companyn vastaavat tuotteet.

Siunatuksi lopuksi meille kiikutettiin vielä loota, jossa marjaisten keksien välissä lepäsi kaksi kiekollista suolakaramellijäätelöä. Aamen.

Lasku tuli hauskasti rahakukkarossa. Omasta lompakosta Menu Matka juomilla, juustoilla ja omenaviinalla verotti noin 260 euroa. Tässä(kin) tapauksessa voin tituleerata itseäni iloiseksi (veron)maksajaksi, sillä tuolla summalla sai kukkuroittain vastinetta kaikille asteille.

Kulinaarimuruja ♥ Olo 

Hatsapurin monet kasvot

Sain kustantajalta näytekappaleen toveri Ville Haapasalon reissujen synnyttämästä gruusialaisesta ruokakirjasta. Puhun yhä vanhan (Neuvosto)liiton Gruusiasta, koska en osaa sanoa Georgia, mutta se(kin) on ymmärtääkseni sallittua. Tämän Makujen matka - Georgia -opuksen tekijäkolmikon (Ville Haapasalo, Kauko Röyhkä & Juha Metso) aiemmat teokset löytyvät myös kirjahyllystäni. Suosittelen tutustumaan.

Tutustumisen arvoinen on herrojen uusin painotuotekin. Tällaiset ruokakirjat, joissa reseptien ohella maalaillaan lavealla pensselillä teeman mukaisia tarinoita, ovat itselleni perinteisiä keittokirjoja mieluisempia. Vaikka Metson kuvat ovat hauskoja ja elämänmakuisia, ovat minulle tärkeämpiä kuitenkin sanat, jotka Röyhkä on saanut tässä kirjassa mukavaan järjestykseen - joskin kuvaukset ruokiin käytettävistä raaka-aineista ovat paikoin vähän ristiriitaisia.

Ville puolestaan on inspiroinut meikäläistä kokkaamaan aiemminkin. Uunituoreesta kirjasta testiin valitsin ensimmäisenä itseoikeutetusti hatsapurin. Se on juustoinen leipä, jonka valmistusta en ole uskaltanut aiemmin yrittää, koska en ole osannut päättää, mitä netistä löytämistäni resepteistä olisin kokeillut. Niissä on melkoisesti hajontaa sekä tykötarpeiden että valmistustapojen suhteen.

Kirjasta opin, että reseptivariaatiot ovat ihan normaalia meininkiä niin taikinan kuin täytteidenkin osalta. Joillakin alueilla taikinaan ei tule muuta kuin vettä, jauhoja ja hiivaa tai soodaa, kun taas toisaalla sekaan sotketaan kermaviiliä, ranskankermaa ja keltuaisiakin.

Juustona natiivit käyttävät suolaista sulgunia, jota Instagramin taajuudella kuuluvan puskaradion mukaan saisi pääkaupunkiseudulla virolaisten ruokien putiikeista. Jos niitä ei osu reitille, niin fetan ja mozzarellan sekoitus toimii oivallisena korvikkeena.

"On olemassa erilaisia hatsapureja, mm. tuplahatsapureja, mihin tulee juustoa ja kananmunaa päälle, kun se paistetaan uunissa. Sitten on olemassa sellaisia, joihin laitetaan sisälle keitettyä kananmunaa ja juustoa ennen paistamista eli siitä tulee ikään kuin kaksikerroksinen hatsapuri. Sitten on veneenmuotoinen hatsapuri, johon paistamisen loppuvaihessa rikotaan kananmuna päälle, jolloin keltuainen jää vähän raa'aksi, ja kun leipää leikkaa, keltuainen leviää siihen päälle."

Kun aloin muistella maistamiani hatsapureja, niin kyllähän niissä tosiaan on ollut edustettuina useampia malleja. Ylävasemmalla menetän hatsapurineitsyyteni Ritsa-järvellä varhaiskypsässä 11 vuoden iässä, yläoikealle olevassa kuvassa illistelee pietarilaisessa gruusialaisessa ravintolassa nautittu hatsapuri, alavasemmalla oleva yksilö on erään Ravintolapäivän eräästä pop-up-hatsapurikioskista ja alaoikealla olla möllöttää munallinen versio helsinkiläisessä Pikku-Georgiassa, missä kävimme Käntty-Aleksin kanssa viime vuonna juhlistamassa Kosmonauttien päivää. Kaikki maistuivat hyviltä.

Hyviä olivat myös Villen ohjeella leipaisemani hatsapurit, vaikka reseptiikkaa piti pikkuisen viilata. Kirjan ohjeen mukaisella nestemäärällä taikinasta tuli jumalattoman murenevaa, joten käytin enemmän vettä kuin käskettiin. Sitä en myöskään oikein tajua, miksi nestemäärä on kirjassa ilmastu ruokalusikallisina, vaikka 7 rkl olisi aika tarkalleen 1 dl. Se desi olisi helpompi mitata. Taikinasta en taputellut "muutaman sentin paksuisia" leipäsiä, vaan noin sentin paksuisia kakkaroita. Juustoseoksesta kaksi kolmasosaa piti laittaa taikinaan, mutta yhden kolmasosan loppusijoituspaikkaa ei kerrottu. Valmiiden hatsapurien päälle tosin kehoitettiin laittamaan fetasiivuja, mutta kun minä olin jo ehtinyt hienontaa fetan ja sekoittaa sen mozzarellasilpun kanssa.

Yksi oikolukukierros lisää niin resepteille kuin muillekin teksteille olisi voinut tehdä höpöä.

Vaikka kaappieditori minussa kiinnittää huomiota muotoseikkoihin ja nillittää niistä, on se samaan hengenvetoon valmis kehumaan Makujen matkaa Gruusiaan vuolain ylisanoin. Se on juuri niin kiehtova teos kuin sen odotinkin olevan.

Ja seuraavaksi teen kermaviilihatsapureja. Munalla.

Tarvitset:
2 tl kuivahiivaa
7 rkl lämmintä vettä (laitoin noin 1½ dl)
4 dl vehnäjauhoja
1 tl suolaa
munan
150 g fetaa
150 g mozzarellaa
öljyä paistamiseen
voita tarjoiluun

Tee näin:
Ripottele hiiva lämpimään veteen. Lisää joukkoon ruokalusikallinen jauhoja. Anna seistä viisi minuuttia.

Sekoita kulhossa jauhojen joukkoon ensin suola, sitten muna ja viimeiseksi hiiva-vesiseos.

Kaada taikina jauhotetulle leivonta-alustalle ja vaivaa kunnolla ainakin viisi minuuttia.

Hienonna feta ja mozzarella. Sekoita hienonnetut juustot keskenään ja murustele taikinan joukkoon noin kaksi kolmasosaa juustoseoksesta. Jatka vaivaamista, kunnes juusto on sekoittunut taikinaan tasaisesti sattumiksi.

Tee taikinasta pallo ja jauhota se joka puoleta. Jätä taikinapallo lepäämään kelmulla peitettyyn kulhoon muutamaksi tunniksi.

Muotoile taikinasta 3-4 noin sentin paksuista pyöreää leipästä. Paista niitä öljyssä pannulla molemmin puolin muutaman minuutin ajan, kunnes ne ovat kullanruskeita.

Tarjoa hatsapurit voin sekä lopun feta-mozzarellaseoksen kanssa.

Vileenin kuppilassa

Koska lokakuu on ihan nurkan takana, niin nyt on mitä parhain ajankohta muistella elokuista terassilounasta, jonka nautimme äitini  kanssa hänen luonaan kesälomalla vieraillessani. Bistro Vilee (Savilahdenkatu 11, Mikkeli) on itse asiassa mutsin lähiravintola, mikä ei ole ollenkaan pöllömpi asia.

Yhä harvalukuisemmiksi käyneillä maakuntamatkoillani on ilahduttavaa huomata, että ässäketjua vastaan taistelevia pikkupaikkoja löytyy vielä. Tämä Vileen visiittini oli lajissaan ensimmäinen, mutta paikka oli tullut jo tutuksi silläsipulien postauksista.  

Mikkelin teatterin kyljessä sijaitsevassa Vileessä myös panostetaan luomuun sekä luotetaan lähiseudun tuottajiin ja tuotteisiin, mikä on aina kannatettavaa toimintaa.

Valitsimme molemmat lounaslistalta alkuun parsakaalikeittoa kantarelli-crostinilla. Lempeässä sopassa olisi voinut olla aavistuksen verran enemmän suolaa, mutta sienileipä oli hervottoman hyvää.

Äiti otti pääruoaksi häränrintaa, joka valitettavasti oli melkoisen purkkaa. Nautaparka kuoli tuon annoksen takia turhaan. Omista paistetuista Puruveden ahvenistani ei löytynyt moitteen sijaa. Fileitä oli hervoton keko ja niiden maku hipoi täydellisyyttä. Ahventen lisukkeena tarjoiltu kukkakaali-perunaterriinikään ei ollut hullumpaa.

Vileen viinilistalta löytynyt Château de Coussergues'n Sauvignon Blanc puolestaan sopi eteläsavolaiselle kesäterdelle kuin kala kukkoon.

Jälkkäriksi pätistimme vielä aimo annokset rahkapannaria, marinoituja mansikoita ja mustikkajäätelöä. Suvelta maistui tämäkin setti.

Bistro Vilee veloitti kolmen ruokalajin lounaasta ja isosta lasista viiniä 35 euroa per kärsä.Sanoisin, että hinta-laatu-suhde oli ainakin omien eväideni osalta kerrassaan erinomainen. Vileenissä kannattaa ehdottomasti poiketa, mikäli Mikkelin tienoille retkillään päätyy.

Lahjaomenacrumble

Tämän sesonkiherkun syntymää täytyy hieman taustoittaa. Olen laatinut kafrulleni 12 askeleen ohjelman, jonka puitteissa hän opettelee syömään raakaa kalaa. Raa'asta kalasta nauttiminen on yksi hänen 11 tavoitteistaan, joiden edistymistä seuraa tavattoman virallinen TAVIS-tarkastaja ja joiden etenemisestä asianomistaja raportoi blogissaan.

12 askeleen ohjelmaan on sisältynyt niin Marttojen vetämää kalankäsittelykurssia kuin omatoimisesti suoritettuja harjoituksiakin. Elokuun loppupuolella kävimme eräänlaisena kurssikevennyksenä ihastelemassa eläviä kaloja SeaLifessa (jonka jälkimainingeissa opastettavani otti ja voitti Lintsin taffelruletista elämää suuremman säkillisen perunalastuja ynnä muita raksuja).

Merielämäkeikalle kalakaverini toi kouluttajalleen kaksi uuden sadon omenaa oman kotipihansa puista. Retkueen jälkeen illalla kotona alkoi tehdä hirmuisesti mieli jotain hyvää ja niistä lahjaompuista se idea yhden hengen omenacrumblesta sitten lähti.

Tein crumblen halkaisijaltaan 13-senttiseen pikkuvuokaan omenoista sekä niistä aineksista, joita kaapeista löytyi. Tuon kokoluokan vuoassa valmistettu herkku oli varsin riittävä kerta-annos makeanhimoissaan kieriskelevälle inehmolle. Ohjetta voi toki huoletta skaalata suuremmaksi, jos syöjiä on enemmän.

Tarvitset:
2 pientä omenaa
pätkän tuoretta inkivääriä
1 rkl sokeria
½ dl vehnäjauhoja
½ dl kaurahiutaleita
½ dl ruskeaa ruokosokeria
ripsauksen kanelia
20 g voita

Tee näin:
Laita uuni lämpenemään 175-asteeseen.

Pese omenat ja leikkaa ne pienehköiksi kuutioiksi.

Kuori inkivääri ja leikkaa se silpuksi.

Sulata paistinpannussa ruokalusikallinen sokeria. Karamellisoi omenat ja inkiväärit sulassa sokerissa. Anna seoksen jäähtyä hieman.

Sekoita vehnäjauhot, kaurahiutaleet, ruokosokeri ja kaneli keskenään. Lisää lopuksi joukkoon huoneenlämpöinen voi ja sekoita taikina tasaiseksi.

Voitele uunivuoka ja laita sen pohjalle karamellisoitu omena-inkivääriseos. Lusikoi seoksen päälle taikina tasaiseksi kerrokseksi.

Kypsennä crumblea uunissa noin puolen tunnin ajan.

Tarjoa hieman jäähtyneenä vaniljasokerilla maustetun kermavaahdon kera.

Tanskalainen velipoika

Ikimuistoisesta illallisesta kööpenhaminalaisessa ravintola Brorissa (Skt. Peders Stræde 24) on kulunut melko tarkalleen kaksi kuukautta ja on jo korkea aika saada aiheesta blogahdus aikaiseksi.

Brorin synnyttivät parisen vuotta sitten Samuel Nutter ja Victor Wågman, jotka ovat aikaisemmin vaikuttaneet muiden muassa Noman keittiössä. Näitä ex-nomalaisten perustamia ravintoloita alkaa Kööpenhaminassa olla jo useampia, which is nice.

Heinäkuisella visiitilläni Brorissa sain erinomaista palvelua suomeksi, sillä tuolloin kuppilassa työskenteli sommelierina Sebastian Siimeslahti. Sittemmin hän on paluumuuttanut Suomeen ja vaikuttaa nykyään Fredan Soil Wine Roomissa.

Viinimies oli vastuussa myös vierailuiltani soundtrackista, joka koostui 1980-luvun hittikimarasta Eurythmicsien Sweet Dreamsista  Bruce Springsteenin I'm on Firen kautta Cyndi Lauperin Girls Just Want to Have Funiin. Oli jotensakin hämmentävää syödä herkkuruokia kasaribiisejä kuunnellen, koska säännöllsin väliajoin teki mieli puhjeta laulamaan mukana.

En ollut myöskään ihan varma, olivatko silmiin kirvonneiden liikutuksen kyyneleiden syynä helvetin hyvät herneet vaiko teinimuistot, jotka pullautti mieleen Cutting Crew'n I Just Died in Your Arms.

Valitsin tarjolla olleista menuista laajemman ja ajattelin ensin sniiduilla viinien kanssa ja siemailla vain pari-kolme täsmälasillista. Muutin kuitenkin mieleni maistettuani Gilles Azzonin loistokasta Bruinea ja tilasin menulle räätälöidyn viinipaketin. Se kyllä kannatti, sillä Brorin viinit olivat kautta linjan aivan tajuttomia. Monet illan juomista poikkesivat aiemmin tapaamistani alkuviineistä siten, että ne eivät välttämättä olisi tarvinneet ruokaa rinnalleen.

Bruine kyllä toimi kivasti kaverina amusearsenaalille, jonka aloitti friteerattu sonnin kivesviipale tartar-soossilla. Testikkelineistyyteni on mennyt jo aikoja sitten, joten tiesin mitä odottaa: mietoa, neutraalinmakuista pehmoista sisusta rapean pinnan alla.

Sonnin vehjettäkin olen maistanut aiemmin, mutta en tällaisena puffattuna raksuna kuin Brorissa. Niin ikään maultaan neutraalit kikukrispit olivat hyviä rakuunaisen ja valkoviinisen dipin kanssa.

Tomaati-parsaleipänen oli samanaikaisesti muheva ja raikas.

Makrillinruodoista ja tapiokajauhoista työstettyihin kuoriin oli kätketty haukea ja fermentoituja vihanneksia. Nam.

Amusepotin räjäytti karviaisgranite herneillä, leivänmuruilla ja suolaheinämöhnällä. Ämpärillinen tätä olisi mennyt kepeästi tuulensuojaan, ihan älyttömän hyvää!

Varsinaiset ruoat aloitti annos, jossa oli makrillia, makrillin mätiä, grillattua kurkkua, kurkkumehua, ransankermaa ja fermentoituja yrttejä. Erityisesti grillattu kurkku yllätti intensiivisellä maullaan.

En ole muistaakseni ennen maistanut kreikkalaisia viinejä (erinäisiä retsinoita lukuun ottamatta), joten Vin de Grècen L'13 oli kaikinpuolin posiviinen ensikokemus. Viini maistui yhtä jännältä kuin siihen käytettyjen rypälelajikkeiden nimetkin. Assyrtico. Roditis.

Seuraavaksi sain eteeni kauniilla lautasella paahtopaistia kera parsakaalin, retiisien, piparjuuren, mukavasti suussa poksahtelevien kokonaisten mustaherukoiden sekä jumalaisen keltuaisemulsion.

A typique komppasi paahtopaistiannosta varsin jämäkästi.

Turskaa oli tarjolla monessa muodossa: varsinaisena kalapalana, ruodoista tehtynä vaahtona sekä rapsakoina nahkabiitteinä (joiden sekaan oli jemmattu kekseliäästi myös pekonia). Kalan lisukkeina oli umamista grillattua purjoa, napakoita sieniä sekä marinoituja ruusunlehtiä ja punasipulia. Ruusunlehdet epäilyttivät hieman, mutta kombinaatio kuulostaa hassummalta miltä se maistui.

Turskasatsin kylkeen kuului vielä pikkukipollinen voissa ja tillissä kieriteltyä uusia pottuja.

Runsaasti eri makuja sisältäneelle turskasapuskalle paritettu Clos du Tue Bœuf'n Le Buisson Pouilleux oli nappivalinta.

Jälkiruokakavalkadin aloittivat vihreistä mansikoista tehty sorbetti, mansikat, syntisen paksu heinäkerma sekä aniksiset fenkolitupsut. Tämä maistui niin kesältä, että tuli melkein itku.

Vittorio E. Figlin Bera Moscato d'Asti Canelli oli tuttua tavaraa jo edellisen Köpiksen reissuni lounasserviisistä ja ilolla ryystin tätä nektaria tälläkin kertaa.

Toisena jälkkärinä oli raparperikompottia, suolaheinägranitea, poltettua kermaa sekä hullunhyvää ruskistetusta voista tehtyä crumblea. Eipä kyllä voisi paljon parempaan syötävään ateria päättyä.

Iloisesti pirskahteva Château Tour Grisen Ze Bulle oli oiva viini raparperijälkiruoalle.

Skippasin kahvin, mutta dinnerin siunatuksi lopuksi nautiskelin digestiivinä lasillisen harvinaista herkkua eli The Somerset Cider Brandy Companyn brandya, joka on Ehkä Maailman Parasta Omenaviinaa.

Illastus pitkän kaavan mukaan juomineen Brorissa maksoi 1 224 paikallista kruunua eli 168 euroa. Loppusumma on mielestäni hyvinkin kohtuullinen tämän tasoisen kuppilan illallislaskuksi. Ekstraplussia olivat tietty palvelu suomeksi sekä nostalginen kasarimusa.

Oh Bror, I Just Died in Your Arms!