Bouillon Racine (3 rue Racine)
Bouillon Racine pitää kunniakkaasti yllä 1900-luvun alussa syntynyttä "soppakeittiöperinnettä". Jo pelkästään ravintolan Art Nouveau-tyylinen interiööri on visiitin arvoinen.
Paikka oli sunnuntai-iltana vähän yli yhdeksän aikaan täynnä, mutta yhden Americanon mittaisen baariodottelun jälkeen sain itselleni ikkunapöydän.
Keskivahvan pistoksen sielussani tuntien tilasin alkuruoaksi ankanmaksapateeta viikunahillokkeella ja paahdetulla leivällä sekä lasillisen Sauternes'ta. Ovat ne vaan ihan mielettömän makuisia yhdessä.
Pääruoaksi söin paistettua meriahventa ja hämmentävän pehmoiseksi mausteliemessä haudutellun fenkolin. Simppeliä ja hyvää kera Chablis'n.
En olisi oikein enää jaksanut syödä jälkiruokaa, mutta paikan kehuttuja sherbettejä oli maistettava. Sherbetti on jätskin ja sorbetin välimuoto. Se ei ole vain hedelmistä tai marjoista tehtyä sorbettia, vaan siihen on lisätty joko maitotuotteita tai kananmunaa.
Listalla oli kolmen eri maun sherbettitrio, josta yritin luistella tilaamalla vain yhden knöllin yhtä makua. Kielimuuri oli liian korkea ja sain kolme yksikköä mangosherbettiä. Namiahan se oli, mutta liika on liikaa.
Ladurée (75 avenue des Champs Elysées)
Laduréella on pitkä historia, toiminta on alkanut jo vuonna 1862. Luksusbrändin leivonnaiset, erityisesti macarons, ovat legendaarisia ja niitä myydään päivittäin tuhansia kappaleita.
Champs-Élyséen myymälä ja ravintola ovat niin sisä- kuin ulkopuolelta hempeän pastellinsävyisiä, mutta saa sieltä suolaisiakin syötäviä.
Tilaamani salaatti oli silmiähivelevän värikäs! Keltaisen mangovinaigretten päälle oli koottu persikoita ja erilaisia meloneita, vuonankaalia sekä keko taskuravun lihaa pienen lettusen päälle. Mitä parhainta hellepäivän ruokaa, jonka kyytipojaksi lipitin roseeviiniä.
Kahvin kanssa natustelin aivan hurmaavan religieuse-mallisen leivonnaisen. Lumiukon muotoisen tekeleen molemmissa palleroissa oli täytteenä törkeän hyvää möhnää, joka maistui orvokille. Söpöintä pullaa ikinä!
Roger La Grenouille (26-28 rue des Grands Augustins)
Tiistaina nautin lounaani pitäjän ehkäpä kuuluisimmassa sammakkoravintolassa, jota etsin aika pitkään. Paikka kun ei varsinaisesti sijaitse rue des Grands Augustinsilla, vaan yhdellä sen sivukujista.
Ravintolalla ei ole omia sivuja, mutta perustiedot löytyvät Exclusive Restaurants-portaalista.
Sammakkoteema näkyy ravintolan nimikyltissä...
...sisäpihan ikkunalaudoilla...
...seinämaalauksissa ja tietenkin ruokalistalla. Roger La Grenouille tarjoilee toki muutakin ranskalaista ruokaa, mutta sammakkosapuskat ovat täällä SE juttu.
Myös paikan vesipulloissa loikkii vihreä Roger.
Valitsin menulta ison lautasellisen sammakoita Grenobloise. Lisukkeeksi tilasin vihreää salaattia ja juomaksi puolikkaan pullon Pouilly-Fuméa.
Paistettujen sammakonpalojen lisäksi annoksessa oli kapriksia, sitruunaa ja krutonkeja. Iso satsi sisälsi yhteensä kymmenen koipireisiparia, pienemmässä niitä olisi ollut kuusi.
Sammakonreidet olivat oikein maukkaita, mutta lihojen imeskely pikkuruisista luista ei ole kovin nopeaa touhua.
Le Dauphin (131 avenue Parmentier)
Tiistai-iltana tein toivioretken Le Chateaubriandiin, jonka myöhäisempiin illalliskattauksiin ei oteta varauksia ja hyvällä tsägällä pöydän voi saada paikan päällä jonottamalla.
Le Chateaubriand (129 Avenue Parmentier)
Kuppila on tällä hetkellä melkoisen hypetetty, koska paikka sijoittui vähän aikaa sitten julkaistulla maailman 50 parhaan ravintolan listalla sijalle 9.
Pöytien jonotusjonotkin olivat tietty täynnä, mutta kiltin oloinen kaveri kertoi, että heillä on tuossa vieressä ravintola, jossa tarjoillaan tapas-tyyppisiä annoksia ja että sinne voisi mahtua. Tyypin selittäessä tajusin, että juttelen itsensä Iñaki Aizpitarten kanssa ja kykenin vain seuraamaan miestä, kun hän saatteli minut naapuriin Le Dauphiniin. Siis iik ja ooämgee!
Jättikatkaraputempura ei ollut mitenkään järisyttävää, mutta sen kanssa tarjoiltu lemon curdin tyyppinen töhnä nosti ravun ihan toiselle tasolle. Sen sijaan herneistä tehty gazpacho mantelilisukkeineen ja yrttiöljyineen oli tautisen hyvää.
Hieno makuelämys olivat myös paistetut anjovikset ohuiden paahdettujen leipäviipaleiden ja punasipulilieriöiden kanssa. Näitä voisi helposti vetää vaikka joka päivä.
Ensimmäinen lasillisen roseeta sain korkkivikaisesta pullosta, mutta kun huomautin siitä, uusi pullo avattiin ja juomistani kahdesta lasillisesta veloitettiin vain toinen. Kiva juttu.
Makeaksi lopuksi söin marinoituja kirsikoita mantelivaahdon kera. Kirsikoiden päälle oli ripoteltu tuoretta basilikaa ja kombo oli toimiva.
Le Dauphin oli totaalisen positiivinen kokemus, mutta seuraavalla kerralla on pakko päästä Le Chateaubriandiin!
L'Atelier de Joël Robuchon (5 rue de Montalembert)
Tämä Joël Robuchonin imperiumin osanen on rankattu sijalle 14 maailman 50 parhaan ravintolan listalla. Jo kertaalleen eläkkeelle vetäytynyttä monsieur Robuchonia pidetään aikamoisena perfektionistina, jonka mielestä asiat voi tehdä aina paremmin. Tykkään tällaisesta asenteesta.
Olisin halunnut osallistua 40 henkilön iltaruokintaseremoniaan, joka alkaa aina tasan puoli seitsemältä ja jonka ajaksi paikan ulko-ovetkin lukitaan. Koska illalliset olivat vierailuni aikana jo täyteen varattuja, tyydyin lounaaseen lähtöpäivänäni.
Ravintolassa asiakkaat asetellaan baaritiskin tyyppisen rakennelman äärelle ja istumapaikoilta näkee kätsysti kokkien puuhailun. Näin oman tilauksensa valmistumista voi siis seurata reaaliaikaisesti.
Paikassa on myös tiivis yhdessä syömisen tunnelma, sillä omia pöytiä ei ole vaan kaikki kököttävät samassa rivistössä. Sain vieruskavereikseni pari amerikkalaineitosta, jotka olivat juhlistamassa toisen daamin syntymäpäivää.
Alkuun otin marinoituja anjoviksia, jotka oli aseteltu vuoroin paahdettujen paprikasuikaleiden kanssa munakoisokakulle. Vahvoja makuja komppasi hyvin rapsakka Sancerre. Oikein onnistunut yhdistelmä.
Pääruoaksi söin valkoturskaa ihmetellen, että kuinka ihmeessä kala on valmistettu. Fisussa ei ollut ensimmäistäkään ruotoa, mutta pyrstö ja pää olivat edelleen napakasti kiinni fileessä.
Kalan lisukkeena oli jännää friteerattua persiljaa, sitruunaa, persiljavoita sekä kipollinen aivan käsittämättömän samettista perunapyreetä. Sancerre toimi myös turskan kaverina.
Jälkkäriksi tilasin vadelmaisen juustokakkumukaelman, joka oli niin nätti ettei sitä meinannut raaskia syödä. Tuorejuustoa oli pursotettu sekä vadelmaisten marenkilevyjen väliin että yksittäisten tuoreiden marjojen sisään. Tällaista piipertämistä arvostan!
Kokonaisuutena lounas oli todella herkullinen. Setti ei irtoa ihan lounassetelillä, mutta eipä tuolla nyt joka viikko tule käytyä.
Tämän verran ehdin koluta Pariisin kapakoita tällä kertaa, seuraavalla reissulla (jonka aivan taatusti teen) sitten lisää.
À propos, matka synnytti minussa hirmuisen halun opiskella ranskaa. Milloinkas niille Työväenopiston syksyn kursseille voikaan ilmoittautua?
