Reissun toistaiseksi mieleenpainuvimman mahtiaterian nautin toissapäivänä Peter Gilmoren luotsaamassa ravintola Quayssa (Level 3, Overseas Passenger Terminal, The Rocks, Sydney). Se mahtui tänä vuonna vielä hintsusti maailman 50 parhaan ravintolan listalle ollen sijalla 48.
Yritin saada kuppilaan illallisvarausta, mutta se osoittautui aivan mahdottomaksi tehtäväksi. Menuja intternetistä tavatessani huomasin, että legendaarista lumimunaa on tarjolla myös lounasaikaan, joten dinner vaihtui lennossa helpommin varattavissa olevaksi lunchiksi.
Varausvahvistuksessa pahoiteltiin kovasti sitä, että ravintolan ja erään Sydneyn maamerkin välissä parkissa olevat jättiristeilijät peittävät postikorttinäköalan. Ajattelin, että enköhän minä sen kestä.
Quayn henkilökunta oli rentoa porukkaa ja meininki oli mukavan pönötyksetöntä. Sapuskoiden kamerointilupaa kysyessäni minulta tiedusteltiin, haluaisinko ehkä odotellessa selailla ravintolan nimikkokirjaa. No haluaisin.
Opuksen alkusanat oli kirjoittanut Thomas Keller ja kirjan kuvat sekä reseptiikka vetivät hiljaiseksi. Eniten ihastutti Gilmoren tapa jaotella ruoat neljään kategoriaan: The Garden, The Land, The Sea ja The Heaven. Tuolla taivaallisella osastolla olivat luonnollisestikin jälkkärit.
Kirjan hankinta omaksi kävi mielessä, mutta tiiliskiviopuksen roudaaminen ympäri Australiaa ei pienen tuumaustauon jälkeen tuntunutkaan järkevältä ajatukselta. Otin kuitenkin jemmaan kuvan hullunhyvältä kuulostavasta suklaalla maustetun black puddingin ohjeesta, josko sitä vaikka innostuisi tekemään itse.
Alkuun imailin lempidrinksuani Tom Collinsia, jonka toteutus oli moitteeton.
Amusena toimi kipollinen palmunydinsuikaleita ranskankermalla ja kipakahkolla chutneyn tyyppisellä soseella.
Voin kanssa tuli ekstrasuolaa sekä siemenleipää seesaminsiemenkuorella. Pidin käntystä, mutta en usko että leipurinatsi olisi sille täysiä pojoja antanut.
Neljästä varsinaisesta ruokalajista ensimmäinen oli savustettua wagyu-tartaria mädin, piparjuuren ja hapankerman kanssa. Ennakkoon hieman jänskätti, jyräisikö piparjuuri muut maut alleen, mutta kombinaatio osoittautui erittäin onnistuneeksi. Annoksen päällä oli kasa tavaraa, joka tottelee englanniksi nimeä milk skin - se kääntyy vähän huonosti, mutta oli hirmu hyvää.
Yritin saada kuppilaan illallisvarausta, mutta se osoittautui aivan mahdottomaksi tehtäväksi. Menuja intternetistä tavatessani huomasin, että legendaarista lumimunaa on tarjolla myös lounasaikaan, joten dinner vaihtui lennossa helpommin varattavissa olevaksi lunchiksi.
Varausvahvistuksessa pahoiteltiin kovasti sitä, että ravintolan ja erään Sydneyn maamerkin välissä parkissa olevat jättiristeilijät peittävät postikorttinäköalan. Ajattelin, että enköhän minä sen kestä.
Opuksen alkusanat oli kirjoittanut Thomas Keller ja kirjan kuvat sekä reseptiikka vetivät hiljaiseksi. Eniten ihastutti Gilmoren tapa jaotella ruoat neljään kategoriaan: The Garden, The Land, The Sea ja The Heaven. Tuolla taivaallisella osastolla olivat luonnollisestikin jälkkärit.
Kirjan hankinta omaksi kävi mielessä, mutta tiiliskiviopuksen roudaaminen ympäri Australiaa ei pienen tuumaustauon jälkeen tuntunutkaan järkevältä ajatukselta. Otin kuitenkin jemmaan kuvan hullunhyvältä kuulostavasta suklaalla maustetun black puddingin ohjeesta, josko sitä vaikka innostuisi tekemään itse.
Seuraavaksi sain syödäkseni ihan törkeän herkullisen ruoan nimeltä Sea XO, jossa reipas lautasellinen mereneläviä (muiden muassa kampasimpukkaa, yabby-rapuja, kalmaria ja scampia puolikuivattuina sekä mustekalaa) oli terästetty kipakalla XO-kastikkeella ja lähes läpinäkyvillä pancetta-siipaleilla. Ai että!
Pääruoaksi valitsin komeannimistä, haudutettua King George whitingia, joka tarjoiltiin kampasimpukkamoussen, rapuliemen sekä pavunitujen kanssa. Rakenteeltaan sekä maultaan yrjökunkkukala oli aika lähellä siikaa.
Kalan kaveriksi suositeltu tasmanialainen Moorilla Muse Riesling 2011 oli todella nappivalinta. Moorillan muistakin viineistä olen kuullut niin paljon hyvää ja kaunista, että Tasmanian turneella voisin yrittää pyörähtää tutustumassa niihin tarkemmin.
Lounaan loppuhuipennuksesta vastasi lumimuna (lasin pinnasta näyttää heijastuvan se surullisen kuuluisa ristelyalus), joka on tuile-keksillä päällystetty munanmuotoinen haudutettu marenkipallo, jonka sisällä on jäätelöä ja joka köllöttelee granita- sekä hedelmävanukaspedillä. Siis kuka oikeasti KEKSII tällaisia asioita?
Kaikki MasterChef Australiaa seuranneet muistanevat jakson, jossa haastekisaajien piti tehdä toisinnot tästä annoksesta. Sen jakson näkemisestä lähtien olen palanut halusta päästä maistamaan lumimunaa ja tuo unelma on nyt toteutunut.
Tässä versiossa sisusjätski, granita ja vanukas olivat maustettu jackfruitilla. Munan muotoon tohotetun keksin rikkomisesta sai samantyyppiset kiksit kuin crème brûléen sokerikuoren kräkkäämisestä. Olipa mieletön elämys tämä jälkkäri!
Kaikki MasterChef Australiaa seuranneet muistanevat jakson, jossa haastekisaajien piti tehdä toisinnot tästä annoksesta. Sen jakson näkemisestä lähtien olen palanut halusta päästä maistamaan lumimunaa ja tuo unelma on nyt toteutunut.
 |
| Ehjä muna lintuperspektiivistä. |
 |
| Munan sisällä on tietty keltuainen. |
Lopuksi otin vielä kupillisen espressoa, jonka kanssa minule tuotiin sievä pieni kurpitsakipollinen suklaita. Ne leipurinatsikin olisi hyväksynyt, veikkaan ma.
Ai mitäkö olisin nähnyt pöydästäni, jos ökyristeilijä ei olisi ollut siinä missä se oli? Tämän.
